Uudet sivut

Kirjoittelu jatkuu osoitteessa www.harrieerikäinen.fi

Ellei toimi, yritä http://www.xn--harrieerikinen-fib.fi/ tai linkkilistasta vasemmalla.

Perusteluita peräämässä

Kulkeuduin keskustelufoorumille, jolla keskustelun tason voisi olettaa olevan melko laadukasta, ja kuinka ollakaan, päinvastaisista tavoitteistani huolimatta huomasin piankin taas olevani mukana maahanmuuttokysymyksistä (ja minusta) käytävässä keskustelussa. Keskustelu käytiin alueella, jolla viestiketjuja ei säilytetä kuin lyhyen aikaa, ja ko. ketju poistettiin henkilöön käyvänä varsin nopeasti. En siis voi enää referoida sitä kuin muistinvaraisesti muiden kirjoittajien osalta.

Mitään kysymiäni perusteluita sille, miksi Suomen nykyinen maahanmuuttopolitiikka on hyvää, miten vältetään muissa Euroopan maissa tapahtunut epäsuotuisa kehitys, miten rahat saadaan riittämään ja miten koko hela hoito pitäisi järjestää en saanut. Eräskin osallistuja oli kuulemma valmis käymään näistä asioista keskustelua tietyin rajauksin, esim. kustannuksia ja yhteiskuntarauhaa lähtökohtina pitäen se ei hänen mielestään ollut hedelmällistä. Muuten uskon maahanmuuton kannattajia ja vastustajia olleen saman jakautuman mukaan kuin väestössä muutenkin, ko. foorumihan on perustettu muiden kuin näiden kysymysten inspiroimana. Sanottakoon vielä, että joidenkin maahanmuuton vastustajien kommentit tässä ja muissa ketjuissa olivat vaikkapa Hommaforumiin (kiitos moderoinnin) verrattaessa varsin ala-arvoisia.

Olen aina ollut vähän huono saarnamies, ja kun kannatan hallitusmuotona demokratiaa ja valtiomuotona tasavaltaa, niin totesin että kyllähän tästäkin maasta sellainen tulee mitä enemmistö kansasta haluaa, ja siihen on tyytyminen. Joskus heikkoina hetkinä melkein toivoisi jonkinlaisen kansalaistaidon tai yleisen oikeustoimikelpoisuuden testaamista ja minimipistemäärän saavuttamista äänioikeuden saamisen ehtona, mutta sekin todennäköisesti johtaisi vain näennäisen älymystön oligarkiaan, jolloin huono lopputulos olisi paitsi huono, myös epäoikeudenmukainen. Kuten jälleen kerran nähtiin, mielipiteet oikeasta ja järkevästä toiminnasta vaihtelevat, ja joskus sekin, kumpi pitäisi valita, oikea vai järkevä, jos ne tuntuvat arvioijan mielessä lyövän toinen toistaan korvalle.

Jos maahanmuuttokeskustelun käyminen tuntuu joidenkin mielestä hedelmättömältä mukaan ottaen ne seikat, jotka ovat kielteisinä ilmiöinä nähtävissä meillä ja muualla, niin onhan se minusta tietysti vähän sama kuin käydä keskustelua pitkäaikaistyöttömyydestä ilman että saa puhua koulutuksesta, syrjäytymisestä ja käytettävissä olevista resursseista. Turhaakin turhempaa parran pärinää asioista, joista keskustelun osapuolilla jo on valmis mielipide jota ei ole aikomuskaan muuttaa keskustelun kuluessa, heitetäänpä tiskiin millaisia argumentteja tahansa. Usein käy vieläpä päin vastoin, mitä tiukemmin toinen kantaansa puolustaa, sitä vahvemmin toinen lukittuu omiin asemiinsa.

Ei minun maailmani siitä hajoa, jos menemme maahanmuutto/siirtolaisuus/kansainvaellus/islamisaatio/valitse itse mieleinen sana -asioissa samaa polkua kuin monet muut Euroopan maat ennen meitä. Huonomminkin voisi olla, jos tietysti paremminkin. Jotenkin uskon, että "kyä viksup päriää aina", ja toisaalta olen jo lapsesta asti tiennyt sen, että aikanaan kaikki huolet ovat ohi, meiltä jokaiselta. Niiden jotka päättävät, viime kädessä jokaisen äänioikeutetun Suomen kansalaisen, soisin tietysti uhraavan valintojaan tehdessään ajatuksen myös niille maassamme jo oleville, erityisen haavoittuville ryhmille syntyperästä riippumatta, niille jotka eivät ole älykkäitä, vahvoja, elinvoimaisia - selviytyjiä. Niin hedelmättömältä näkökulmalta kuin se voikin vaikuttaa, on esimerkiksi taloudellinen huoltosuhde sellainen realiteetti, joka määrittelee paitsi tietenkin veroasteen myös sen, paljonko työvoiman ulkopuolelle syystä tai toisesta jäävän kansanosan tarpeisiin on käytettävissä rahaa. Näitä ovat vanhukset, nuoret, lapset, opiskelijat, sairaat, työkyvyttömät, ne vajaakuntoiset tai osatyökykyiset, jotka eivät ikinä työllisty avoimille työmarkkinoille, mutta jotka voidaan osallistaa tukitoimenpitein kiinnittymään yhteiskunnan toimiviksi jäseniksi, ja tietenkin maahan muualta maailmasta muuttaneet, jotka ovat ainakin aluksi heille enemmän tai vähemmän käsittämättömässä toimintaympäristössä.

En minä sitä kiistä ettemmekö elä maailman ihmisten enemmistöön nähden erittäin etuoikeutettua elämää, ja etteikö meillä ole varaa auttaa. Suomi-niminen kansallisvaltio porskuttaa tällä hetkellä kuin turvallinen laiva merellä joka on täynnä täyteen ahdettuja vuotavia veneitä, pelastuslauttoja joiden reunoista ihmiset pitelevät kiinni, veden varassa olevia hukkuvia ihmisiä, miljoonittain. Kaviaaria syödään ja shampanjaa juodaan eikä sairasosastokaan ole täynnä, ohiko pitäisi kylmästi purjehtia? Niin kauan kun laivassa joku ottaa kipeän vastuun sanoen ettei kaikkia voida auttaa, ja että osankin auttaminen vaikuttaa ilman muuta kaikkin muihin matkustajiin ja miehistön jäseniin, saa joku aivan ilmaiseksi tuntea itsensä tätä sanojaa paremmaksi tahtoessaan ottaa kyytiin, jos ei nyt kaikkia niin ainakin enemmän, enemmän...

Ja sanoa että hän on kyllä valmis keskustelemaan asiasta, kunhan ei puhuta kantokyvystä, sairasosaston vuodepaikoista, hyttien jakamisesta uudelleen tarvitsijoiden kesken, eikä varsinkaan arveluista laivassa puhkeavista levottomuuksista. Minusta jokseenkin halpahintaista ja kuvitteellista humanismia.

Valtakunnallinen Muutos-päivä 10.4.2010

Paikat ja lisätiedot myöhemmin.

Muutos tulee Jyväskylään 20.3.2010

Muutos 2011 Kolmen Sepän patsaalla 13.3.2010

Kolmen Sepän patsaalle tuli liivit päällä seitsemän muutosaktiivia, joiden joukossa Helsinki oli pahasti aliedustettuna. Hyvässä säässä ja hengessä taottiin taas Muutokseen entistäkin purevampaa terää.

Rollon poika Obelix ja isäntä poikkesivat moikkaamassa ja kirjoittamassa kannattajakortin.



Obelix tervehti isäänsä maailmanmiehen elkein poskisuudelmalla, jonka jäljiltä ylpeän isän poskessa näkyy pientä punoitusta.



Mökö oli iskussa kuten aina.



Jopa Marjukka sai joskus pakit, vaikka vetikin Duracellpupun lailla taas kovimman saaliin, 22 korttia.



Kannattaja ja Kari.



Minä sain saaliiksi lähinnä happea ja kokemusta.



Muutoskoira oli menossa mukana.



Porukalla on mukavampaa.



Välillä väkeä kokoontui enemmänkin pöydän ympärille.









Paikalla kerättyjä ja tänään palautettuja aiemmin kerättyjä kortteja kertyi yhteensä 65 kpl, joten eteenpäin mentiin taas.

Sitten tapahtui se, mitä suuremmat ja pienemmät filosofit tavan takaa ennustavat; koko porukka löi hanskat tiskiin. Senkin voivat tietysti tehdä vain ne, jotka ovat päässeet tekemisessä pitemmälle kuin harkintaan toisen käden taskusta ottamiseksi. Mutta hyvä se on varmaan miettiäkin asioita monelta kannalta, ja virheitäkin välttyy tekemästä kun ei tee mitään. Ellei sitten joskus juuri se osoittaudu virheeksi, ettei tehnyt mitään, jos koittaa päivä, jolloin anonyymi viisastelu eri foorumeilla ei enää riitä tekemään oloa hyväksi tai edes paremmaksi...



"All that evil needs is good men doing nothing".

Kuntouttavan työtoiminnan kriittinen tarkastelu Helsingissä

Vanhoista papereista osui käteen toinenkin kirjoitelmani oman ammattialani aiheista.

HELSINGIN KAUPUNKI
SOSIAALIVIRASTO
HARRI EERIKÄINEN
















KUNTOUTTAVAN TYÖTOIMINNAN
KRIITTINEN TARKASTELU
HELSINGISSÄ



LOPPUTYÖ

27.2.2003

Johtamisen erikoisammattitutkinto JET
Esimiesten valmennusohjelma EVA

Johtamistaidon opisto JTO
Helsingin kaupungin
koulutus- ja kehittämiskeskus










TIIVISTELMÄ


Paavo Lipposen toisen hallituksen keskeisiä tavoitteita on ollut työttömyyden alentaminen. Vuonna 1999 ministeriötasoinen Aktiivinen sosiaalipolitiikka –työryhmä sai tehtäväkseen valmistella tähän tähtääviä toimenpiteitä. Helsingissä olemassa oleva palvelujärjestelmä vajaakuntoisille ja pitkäaikaistyöttömille oli varsin kattava ennestään, ja kentältä kritisoitiin voimakkaasti työryhmän kaavailemaa lakia kuntouttavasta työtoiminnasta.

Rakenteellisen työttömyyden ja yhä vaativammiksi tulleiden työmarkkinoiden osuutta pitkäaikaistyöttömyydessä vähäteltiin, kokemuksia kaavailtua kuntouttavaa työtoimintaa vastaavista työharjoittelusta ja –kokeilusta ei saatu ajoissa lainlaatijoille. Puoli vuotta lain säätämisen jälkeen työministeriö itse totesi kuntouttavaan työtoimintaan verrattavan työmarkkinatukiharjoittelun epäonnistuneen Suomessa pahasti. 1.9.2001 voimaan tulleen lain tarkoitukseksi tuli pitkäaikaistyöttömien kuntouttaminen avoimille työmarkkinoille. Kuntouttavan työtoiminnan järjestämisen taloudellinen vastuu siirtyi suurelta osin kunnille, koska valtio osallistuu toimintaan vain määrärahojensa puitteissa.

Vaikka kuntouttavan työtoiminnan järjestämisen pitäisi olla koko kunnan asia, jäi se Helsingissä käytännössä kokonaan sosiaalivirastolle, sen erityispalvelukeskuksen töidenjärjestelytoimistolle ja työtoimistolle. Työtoimistoon perustettiin vuoden 2002 alussa etupäässä kuntouttavaa työtoimintaa ajatellen uusi koti- ja laitospalveluyksikkö, jonka työpäälliköksi siirryin talon sisältä muista tehtävistä. Sopivia töitä lähdettiin etsimään vanhuspalvelukeskuksista.

Taloudellinen vastuu tällaisesta toiminnasta pitäisi jakaa kuntien, valtion ja eläkelaitosten kesken, koska on todennäköistä etteivät kunnat muutoin suoriudu nyt asetetuista velvoitteistaan.

Viranomaisyhteistyön parantuminen kuntouttavan työtoimintalain soveltamisen aikana on ilahduttavaa ja luo edellytyksiä tuloksellisemmalle toiminnalle jatkossa, mutta joitakin vastuualueita olisi erittäin tarpeellista selkiyttää ja eriyttää resurssien tuhlaamisen välttämiseksi.

Ruotsin mallin mukainen palkkatukijärjestelmä voisi olla Suomessakin hyvin tarpeellinen turvaamaan työmarkkinoille pääsyä. Sosiaalisiin yrityksiin sisältyy suuri taloudellinen riski.

Kuntouttavan työtoimintalain seurantatutkimuksissa tulokset näyttävät heikoilta, kuten kentältä alun perinkin arveltiin. Lain merkitys näyttää painottuvan aktivointiin ja elämänhallinnan parantamiseen, joihin Helsingissä oli jo hyvät järjestelmät. Kentän ääntä kuulemalla nyt saavutettua sosiaalista kuntoutumista olisi voitu samalla taloudellisella panostuksella tuottaa paljon enemmän.













SISÄLTÖ


1. JOHDANTO 1

1.1 Ei mitään uutta auringon alla 1
1.2 Omaa taustaani 2
1.3 Kuntouttavan työtoimintalain valmistelua 2

2. KENTÄN KOKEMUKSEEN PERUSTUVAA KRITIIKKIÄ 5

2.1 Vajaakuntoisten työhön ja tekemiseen liittyviä palveluita Helsingissä 5
2.2 Työtoimiston toimistopäällikkö Pertti Siukolan kommentteja 7
2.3 Ammatinvalintapsykologin näkemyksiä 8
2.4 ”Vähän työhön totuttelua tuen ja turvan vastikkeeksi” 9
2.5 Edellisten pohdintaa 10
2.6 Miksi päällekkäisiä järjestelmiä? 11

3. KUNTOUTTAVAN TYÖTOIMINTALAIN MUOTOUTUMINEN 13

3.1 Lakiluonnoksia 13
3.2 Pertti Siukolan kommentteja lakiehdotuksesta 13
3.3 Työmarkkinatukijärjestelmän kehittäminen –projektin raportti 16
3.4 Pohdintaa edellisistä 18

4. KOTI- JA LAITOSPALVELUYKSIKÖN PERUSTAMINEN 20

4.1 Mistä mielekkäitä työtehtäviä? 20
4.2 Omaksi yksikökseen 20
4.3 Johtamisen näkökulma 23

5. JOHTOPÄÄTÖKSET 25

5.1 Taloudellinen vastuu 25
5.2 Viranomaisyhteistyö 25
5.3 Palkkatukijärjestelmä 25
5.4 Sosiaaliset yritykset 26
5.5 Kentän kuuleminen lainsäädännössä 26


1. JOHDANTO

1.1 Ei mitään uutta auringon alla

Työtön, työkyvytön tai muutoin tuottamaton väestönosa on erilaisten yhteisöjen muodostamisesta asti synnyttänyt ongelman, jota on ratkottu monin keinoin, erilaisin arvoin ja resurssein. Heikkoja, ylimääräisiä tai väärää sukupuolta olevia lapsia on hylätty, myyty tai surmattu. Vammaisia, vajaakuntoisia tai muutoin hyödyttömiksi tai haitallisiksi katsottuja aikuisia on yritetty erilaisin rangaistuksin pakottaa tuottaviksi tai oikaista yhteiskuntaan sopeutuviksi, tai hoitaa mahdollisimman halvalla toivoen heikkotasoisen hoidon jouduttavan omaehtoista ryhdistäytymistä tai ainakin luonnollista poistumaa. Usein ainakin jälkimmäinen toteutuu. Vanhukset on nähty suvun, heimon tai muun pienyhteisön rikkautena tai rasitteena tilanteen mukaan. Vaeltavat kansat saattoivat jättää tiensä päähän tulleen vanhuksen jälkeensä odottamaan kuolemaa pienen ruoka-annoksen kanssa. Yksilöllisyyttä korostavat, teknistyvät ja monimutkaistuvat länsimaiset yhteiskunnat eivät juurikaan osaa luonnonkansojen tavoin nähdä ikääntyvässä ihmisessä sellaisia resursseja, joista olisi hyötyä, ja perheyhteisöjen hajoaminen on siirtänyt vastuun heidän hoidostaan lisääntyvässä määrin yhteiskunnalle.

Nämä ovat aina eteen tulevia ja ratkaistavia kysymyksiä ajasta ja hyvinvoinnin asteesta riippumatta. Miten oikeudet ja velvollisuudet, hyvinvoinnin kakku ja valmistamiseen tarvittava työ jaetaan, ja ketkä päättävät jakotavasta?

Lapsiin, ainakin terveisiin sellaisiin, voidaan sijoittaa tulevaisuuteen suuntautuvia toiveita, ja nähdä heidät tätä kautta voimavarana. Lisäksi he ovat usein varsinkin pieninä hellyttäviä ja tunteisiin vetoavia. Ikääntyvä väestö tulee Suomessa seuraavina vuosina lisääntymään suurten ikäluokkien tullessa eläkeikään, ja demokraattisessa yhteiskunnassa elettäessä heidän poliittinen painoarvonsa ja mahdollisuutensa vaikuttaa kakun jakamiseen kasvaa, vaikka kakku sinänsä saattaa pienentyä.

Työikäinen, mutta yhä vaativammiksi tulevien työmarkkinoiden tarpeisiin vastaamaton väestön osa on tällä hetkellä eniten sosiaalipoliittista keskustelua herättävä, mielipiteitä jakava ja tunteita nostattava joukko, jonka ryhdistämiseksi, tuottavaksi tekemiseksi tai edes jotenkin hoitamiseksi valtio ja kunnat, Työvoimahallinto ja Sosiaali- ja terveyshallinto miettivät erilaisia, toimivampia ja vähemmän toimivia keinoja. Jaettava kakku ei ole näiden toimijoiden yhteinen, vaan jokaisella on oma kakkunsa. Siksi valittujen keinojen toimivuus ei aina ole pääasia, sekin voi riittää että turhaksi katsottu syöjä saadaan ohjattua naapurin kakun reunaa järsimään.

Moniongelmainen, syrjäytymiskierteessä oleva ja yleistä järjestystä häiritsevä työikäisten mutta työmarkkinoille kelpaamattomien kansalaisten kova ydinjoukko, jonka työmarkkinakelpoisuuteen ei juurikaan voida koulutuksen keinoin vaikuttaa, ei ole kovinkaan hellyttävä. Vaaliuurnille he eivät mitenkään sankoin joukoin riennä. Kakkua heille moni tarjoaisi melko säästeliäästi, kun eivät ole olleet sitä paistamassakaan, eivätkä he itse hevin pääse kakkulapion varteen. Vajaakuntoista työikäistä viedään poliittisessa päätöksenteossa ja eri järjestelmissä kuin litran mittaa, ja päättäjät kertovat toimijoille pilke silmäkulmassa kuinka hyvin kaikki toimiikaan.





1.2 Omaa taustaani

Oman tähänastisen työurani olen tehnyt pääosin nytkin käsiteltävänä olevan aihepiirin parissa. En pitänyt tarkemman työhistoriani avaamista pohdittavana olevien kysymysten kannalta tarpeellisena varsinaisessa EVA-JET –diplomityössäni, mutta liitin loppuun selvennykseksi kronologisen ansioluettelon, jossa kuvattuihin tehtäviin ja kokemuksiin myöhemmin esittämäni henkilökohtaiset pohdinnat liittyvät varsinaisen lähdemateriaalin lisäksi.

Diakonin tutkintoni lopputyössä 1997 (Suojatyö vuosituhannen vaihteessa –mitä, missä, miksi?) käsittelin kuntouttamisen, työllistämisen ja mm. suojatyön kehittämiselle avautuvia uusia mahdollisuuksia ja haasteita. Monet näistä kysymyksistä tuntuvat olevan jonkinlaisia ikuisuusasioita, ainakin niin kauan kuin poliittista tahtoa ja taloudellisia resursseja ei löydy vaalienalusaikaa pitemmälle. Eräälle sosiaalialan opiskelijalle vuonna 2000 tekemäni lyhyt esittely kuvannee vieläkin melko hyvin minulle tutuinta työsarkaa, ja tapaani ajatella sitä. Tällöin toimin siis vielä työhönottajana.

Työtoimiston varsinaisesta omasta organisaatiosta laitoin liitteeksi tiedoston ”Organisaatio”. Toimistopäällikkö, työhönotto ja hallintoyksikkö sijaitsevat Työpajakadulla. Kaksi omaa työkeskustamme, Pakilan työkeskus ja tekstiilityökeskus ovat kiinteitä yksiköitä, ja työllistämisyksiköllä ja ulkotyö- ja kuljetusyksiköllä on Helsingin alueelle vaihtuviin työkohteisiin sijoitettuina yhteensä noin 40 ryhmää, joissa työskentelee työnjohtajan ohjauksella keskimäärin 8-10 henkilöä kussakin.

Toimimme varsin kiinteässä yhteistyössä myös työvoimatoimistojen, erityispalvelukeskuksen töidenjärjestelytoimiston, alueellisten sosiaalipalvelutoimistojen, Vankeinhoitolaitoksen, Kriminaalihuoltoyhdistyksen ja yksityisten järjestöjen ylläpitämien työkeskusten kanssa. Jälkimmäisiin kuuluvat Hengitysliiton Kotelotyö, Invalidiliiton työkeskukset, Helsingin ja Uudenmaan näkövammaisten työkeskus ja Kuntoutussäätiön Malminkartanon työkeskus, joilta saadaan erilaisia työllistymiseen ja työkyvyn arviointiin liittyviä palveluita ostopalvelusopimuksiin perustuen.

Edellä mainitsemani yhteistyötahot ohjaavat varsin erityyppisistä työkyvyn rajoitteista kärsiviä, useimmiten moniongelmaisia asiakkaita työtoimiston palveluihin. Työhönottajana kartoitin heidän elämäntilannettaan haastatteluiden, sosiaaliviraston oman asiakastietojärjestelmän ja mm. käytettävissä olevien aiempien työkyvyn arviointien, lääkärinlausuntojen ja yhteistyökumppaneiden saamien tietojen ja kokemusten avulla. Tältä pohjalta etsittiin yhdessä asiakkaan kanssa palvelutarjonnastamme parhaiten hänen tarpeitaan ja tavoitteitaan vastaavat ratkaisut ja polut kohti mielekkääksi nähtyä tavoitetta. Nämä tavoitteet voivat olla ihmisestä ja tilanteesta riippuen varsin erilaisia.


1.3 Kuntouttavan työtoimintalain valmistelua

Vaikeasti työllistyvien pitkäaikaistyöttömien saamiseksi avoimille työmarkkinoille vastaamaan omasta toimeentulostaan ja kartuttamaan kunnan ja valtion verotuloja asetti sosiaali- ja terveysministeriö vuoden 1999 lopulla ”Aktiivinen sosiaalipolitiikka -työryhmän”. Työryhmän muistiossa (Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmämuistioita 1999:20) kiinnitettiin huomiota syvenevään syrjäytymiskehitykseen ja sosiaalityön suuntaamiseen tämän syrjäytymiskehityksen hoitoon. Työryhmä esitti riittäviä resursseja tukityöllistämiseen ja koulutukseen sekä varhaiskuntoutuksen lisäämiseen ammatillisena kuntoutuksena. Kuntouttavan työtoiminnan lähtökohdiksi työryhmä totesi kannustamisen, motivoimisen ja myönteisten kokemusten luomisen, ja esitti kunnan velvollisuudeksi järjestää kuntouttavaa työtoimintaa.

Aktiivisen sosiaalipolitiikan periaatteet työryhmä kiteytti näin:

1. Työnteon tulee kannattaa aina myös taloudellisesti.
2. Jokaisella työkykyisellä on oikeus työhön sekä työstä saatavaan toimeentuloon.
3. Jokaisella on velvollisuus kykynsä mukaan huolehtia omasta ja läheistensä elatuksesta työllä tai sitä vastaavalla toiminnalla.
4. Työttömyyden pitkittyminen on ehkäistävä niin, ettei siitä muodostu yksilölle jatkuvaa olotilaa.
5. Yhteiskunta on velvollinen tukemaan henkilön työkyvyn ylläpitämistä ja palauttamista.
6. Aktiivisen sosiaalipolitiikan kehittäminen edellyttää myös, että nykyisiä sosiaaliturvaan käytettäviä varoja ohjataan uudella tavalla.
7. Työikäisen ja työkykyisen henkilön siirtäminen eläkkeelle ei ole aktiivista sosiaalipolitiikkaa.
8. Palvelujärjestelmän – erityisesti koulutuksen ja kuntoutuksen – tulee yhdessä tulonsiirtojen kanssa tukea työhön menemistä, työssä pysymistä ja työhön paluuta.

Työryhmä luovutti muistionsa sosiaali- ja terveysministeri Maija Perholle 18.2.2000. Työryhmän puheenjohtajana toimi ylijohtaja Kari Välimäki sosiaali- ja terveysministeriöstä.

Työryhmä esitti, että työvoima- ja sosiaalitoimisto tekisivät yhdessä alle 25-vuotiaiden yhteisasiakkaidensa kanssa viimeistään puolen vuoden kuluttua työttömäksi jäämisestä yksilöllisen aktivointisuunnitelman. Yli 25-vuotiaiden kanssa suunnitelma tehtäisiin viimeistään vuoden kuluessa työttömäksi jäämisestä. Työtön ohjattaisiin kuntouttavaan työtoimintaan työvoimatoimiston, sosiaalitoimiston ja asiakkaan yhteisellä sopimuksella, ja hänen toimeentulonsa turvattaisiin senhetkisillä etuuksilla.

Samoilla linjoilla oli myös sosiaali- ja terveysministeriön apulaisosastopäällikkö Reijo Väärälän johtama Työ- ja sosiaalihallinnon yhteistyöryhmä, joka puolestaan luovutti muistionsa (Työ- ja sosiaalihallinnon aktiiviyhteistyö. Työryhmän muistio työ- ja sosiaalihallinnon yhteisasiakkaiden palveluyhteistyöstä. Sosiaali- ja terveysministeriö ja työministeriö, 2000) työministeri Sinikka Mönkäreelle 23.2.2000. Muistiossa todettiin aktiivista sosiaalipolitiikkaa voitavan kehittää muutenkin kuin uudistamalla sosiaalipolitiikan ja verotuksen juridisia ja taloudellisia perusteita.

Työryhmä hahmotteli tällaiseksi keinoksi palvelujärjestelmän kehittämisen siten, että se asiakkaiden vapaaehtoisuutta ja yksilöllisyyttä kunnioittaen kannustaisi näitä omatoimisuuteen ja elämäntavan muutokseen. Erittäin pulmalliseksi työryhmä koki nuoret toimeentulotuen saajat, jotka ovat työttömyysturvan ulkopuolella. Näitä huonosti koulutukseen hakeutuvia tai muutoin vaikeasti työllistyviä nuoria arveltiin olevan noin 15 000.

Työ- ja sosiaalihallinnon viranomaisten yhteistyötä työryhmä tiivistäisi muun muassa yhteispalvelupisteillä, joita vuonna 2000 ehdotettiin käynnistettäväksi vähintään kaksivuotisena kokeiluna 5 –10 paikkakunnalla. Työntekijät työskentelisivät palvelupisteessä pitkäjänteisesti, ja palvelupiste kehittyisi paikalliseksi osaamiskeskukseksi. Se tukisi asiakkaiden aktivointia asiantuntevasti, mutta konsultoisi myös muita toimipisteitä. Yhteispalvelupiste olisi tarpeen mukaan yhteistyössä Kelan, terveydenhuollon, kuntoutuksen asiakasyhteistyöryhmän tai jonkin muun tahon kanssa. Kokeilua resurssoisi, koordinoisi ja seuraisi sosiaali- ja terveysministeriön ja työministeriön pysyvä yhteistyöelin, jota työryhmä niin ikään ehdotti.

Työryhmän käyttämien tutkimusten mukaan tulokset ovat parhaita, kun kuntouttavaan työtoimintaan sijoittuminen perustuu vapaaehtoiseen kuntoutukseen. Työryhmä korostaakin, että kuntouttavaan työtoimintaan osallistumisen tulee olla työttömälle vapaaehtoista. Näin ehkäistäisiin myös toimintaan osallistuvien leimautuminen.

Ristiriidassa näiden hyviltä kuulostavien tavoitteiden kanssa tuntui kuitenkin olevan Välimäen työryhmän pyrkimys sanktioida näiden enemmän tai vähemmän työmarkkinakelpoisuutensa yhä edelleen kovenevilla avoimilla työmarkkinoilla menettäneiden väliinputoajien kieltäytymistä kuntouttavasta työtoiminnasta heidän etuuksiaan, työmarkkina- tai toimeentulotukea leikkaamalla. Tätä suuntausta vastaan näiden kysymysten kentässä pitkään toimineet alan ammattilaiset esittivät mielestäni hyvinkin perusteltua kritiikkiä.



2. KENTÄN KOKEMUKSEEN POHJAUTUVAA KRITIIKKIÄ

2.1 Vajaakuntoisten työhön ja tekemiseen liittyviä palveluita Helsingissä

Työskentelen Helsingin kaupungin sosiaaliviraston erityispalvelukeskuksen työtoimistossa, joka tuottaa erilaisia kuntouttavia, työn tekemiseen liittyviä palveluita kuntalaisille. Ennen kuin laki kuntouttavasta työtoiminnasta tuli voimaan 1.9.2001, oli työtoimistolla käytettävissään seuraavat palvelut, joiden nimitykset ja etuudet olen saattanut nykytilanteen mukaisiksi:

Työllisyysvaroilla työllistäminen
- määräaikainen työsuhde 6-12 kk
- palkkatuloa, pitäisi riittää elämiseen

Työharjoittelu työmarkkinatuella työvoimatoimiston kautta
- alle 25-vuotiaille vailla ammatillista koulutusta oleville

Työelämävalmennus työmarkkinatuella työvoimatoimiston kautta
- alle 25-vuotiaille ammatillisen koulutuksen saaneille
- yli 25-vuotiaille työmarkkinatukeen oikeutetuille tavallisille työnhakijoille
- 7 e:n kulukorvaus, jonka Kela maksaa myös sairaspäivistä
- osana muuta kuntoutusta tai työkyvyn arviointia

Työpaikkakokeilu työvoimatoimiston kautta
- vajaakuntoisille, lääkärin lausunnon työvoimatoimistoon toimittaneille
- kulukorvaus 7e, työvoimatoimisto maksaa läsnäolopäivistä työmarkkinatuen lisäksi
- osana muuta kuntoutusta tai työkyvyn arviointia

Sosiaalihuoltolain mukainen työsuhteinen työ Pakilan työkeskuksessa
- syntyy työsuhde ja työkykyyn suhteutettu palkkatulo; riittää elämiseen
- taloon tullaan tavallisimmin jonkin edellisen palvelun kautta

Edelliset palvelut on tarkoitettu työmarkkinoiden käytettävissä oleville, työkykyisille ja –ikäisille.


Sosiaalitoimiston järjestämä työkokeilu
- työikäisille ja –kykyisille henkilöille, jotka elävät toimeentulotuella työnhaun katkettua tai saatuaan työssäoloehdon
- osana muuta kuntoutusta, myös työkyvyn ja elämänhallinnan arvioinnin välineenä
- kulukorvausta (8,41 e) ei lasketa toimeentulotuen normilaskelmassa tuloksi ja maksetaan ennaltaehkäisevänä toimeentulotukena
- ei poista työssäoloehtoa, mutta kannattaa neuvotella työvoimatoimiston virkailijan kanssa etukäteen mahdollisista jatkotoimenpiteistä
- kohderyhmä muuten sama kuin edellä, mutta henkilöiden ei katsota olevan työmarkkinoiden käytettävissä


Huoltosuhteinen työ (Sosiaalihuoltolain tarkoittama sosiaalipalvelu)
- työsuhdetta ei synny
- työraha 14,30 e /pv, eläkeläisillä 6,90
- HKL:n näyttölippu
- ateriat
- ateriakorvaus la-su + arkipyhät 7,40/pv
- uimahalliliput
- asumiskustannukset sosiaalitoimistosta ilman 7%:n omavastuuosuutta

Sosiaalihuoltolain mukainen työsuhteinen työ järjestöjen työkeskuksissa
- henkilö solmii työsuhteen ko. järjestön kanssa
- tuntipalkat n. 2 – 9 e
Näitä palveluita voidaan tarjota myös eläkkeellä ja työmarkkinoiden ulkopuolella oleville
henkilöille.


Yhdyskuntapalvelu
- alle 8 kk:n vapausrangaistus voidaan suorittaa yhdyskuntapalveluna, jos rikosseuraamusviraston kriminaalihuoltolaitos toteaa henkilön tutkimuksessaan siihen soveltuvaksi

Kuntouttava vankityö
- päihdeongelmasta irti pyrkivät vangit eri vankiloista voivat hakeutua kuntouttavaan vankityöhön
- tuomion loppupuolella siirtyminen Seutulan avovankilaan ja työskentely päivisin työtoimiston työmailla
- tehostettu yhteistyö A-klinikan ja muiden päihdehuoltoyksiköiden kanssa
- vapautumisen jälkeen 2 vuoden tukityöllistämisjakso ja avustaminen tukiasunnon tai muun kaupungin vuokra-asunnon hankinnassa

Nämä palvelut ovat em. ehdoin vankeusrangaistukseen tuomituille.


2.2 Työtoimiston toimistopäällikkö Pertti Siukolan kommentteja

Pertti Siukola kommentoi 9.3.2000 sosiaali- ja terveysministeriölle Aktiivinen sosiaalipolitiikka työryhmän muistiota mm. seuraavasti:

”Kuntouttava työtoiminta ei ole uusi järjestelmä, vaan sitä on Helsingissä järjestetty huoltosuhteisena suojatyönä (nyk. huoltosuhteinen työ) jo vuosikymmeniä. Tällä hetkellä sitä järjestetään 270 paikalla. Helsingin huoltosuhteinen suojatyö on aina tarkasti suunnattu työmarkkinakelpoisuutensa menettäneisiin henkilöihin eli käytännössä ns. väliinputoajille”.

”Pitkän kokemuksen perusteella voidaan sanoa, että mitään sellaisia tavoitteita, joita työryhmä nyt kuntouttavalle työllistämiselle asettaa eli pääsyä avoimille työmarkkinoille tai osallistumista työhallinnon työhönmenoa tukeviin toimenpiteisiin ei huoltosuhteiselle suojatyölle ole enää vuosiin voitu asettaa. Sen sijaan elämänhallinnan ja työkyvyn ylläpitäminen ja parantaminen ovat hyvin tärkeitä tavoitteita huoltosuhteisessa suojatyössä. Kun työryhmän esittämä kuntouttava työllistäminen (1-2 päivää viikossa, noin 3 kk) olisi huomattavasti kevyempi toimintatapa kuin Helsingin huoltosuhteinen suojatyö, sillä tuskin olisi merkitystä edes elämänhallinnan ja toimintakyvyn ylläpitäjänä”.

”Lähtökohtana tulee olla, että työmarkkinakelpoisille henkilöille tulee työryhmän esittämällä tavalla tarjota tukityötä ja koulutusta. Niistä kieltäydyttäessä on tarpeen myös käyttää sanktioita ja mm. leikata toimeentulotukea”.

”Sen sijaan kuntouttavasta työtoiminnasta kieltäytymistä ei tule sanktioida, vaan sen tulee myös käytännössä perustua vapaaehtoisuuteen. Huoltosuhteisessa suojatyössä on hyvin tärkeäksi lähtökohdaksi kokemuksiin perustuen nähty juuri vapaaehtoisuus. Ennen vuotta 1984 huoltosuhteiseen suojatyöhön voitiin Helsingissä pakottaa ja niin myös paljon tehtiin. Kuntoutuksesta ei silloin voitu puhua. Päihteiden käyttöä esiintyi työssä oltaessa hyvin paljon ja myös akuutteja mielenterveysongelmia oli runsaasti. Työmaat olivat erittäin rauhattomia, henkilöiden vaihtuvuus oli suuri ja esimerkiksi työturvallisuus oli vaikea varmistaa. Koko toimintamuoto oli työntekijöiden silmissä hyvin halveksittua. Mitään siirtymistä avoimille työmarkkinoille ei tapahtunut, vaikka se oli tärkeä tavoite”.

”Vuoden 1984 alusta tuli voimaan uusi sosiaalihuoltolaki ja sen myötä ei mitään pakottamista suojatyöhön eikä myöskään huoltosuhteiseen suojatyöhön saanut enää olla. Siitä käynnistyi myös huoltosuhteisen suojatyön kuntoutussisällön kehittäminen. Häiriöt työmailla poistuivat ja huoltosuhteisesta suojatyöstä tuli hyvin pidetty ja hyvä kuntoutusmuoto. Avoimille työmarkkinoille kuntoutumista ei edelleenkään kuitenkaan tapahtunut, ei edes 80-luvun kovan työvoimapulankaan aikana. Sitä tukevia toimenpiteitä kyllä huoltosuhteisessa suojatyössä yritettiin monin tavoin. 1980-luvulla oli laaja sosiaalisesti työrajoitteisten kuntoutuskokeilu, oli monenlaista terapiaa suojatyöntekijöille, järjestettiin työhön ja koulutukseen valmentavia ammattikursseja ja huoltosuhteisia suojatyöntekijöitä työllistettiin työsuhteeseen kunnallisella työllistämistuella. Kaikki ne olivat tuloksettomia. Kaikkiaankin 80-luvun lopulla suojatyössä ajauduttiin kriisiin juuri tästä syystä ja se johti toiminnan voimakkaaseen uudelleen suuntaamiseen 90-luvulla”.

”Aivan epärealistiseksi tavoitteeksi on huoltosuhteisesta suojatyöstä pääsy avoimille työmarkkinoille tullut 90-luvun aikana työmarkkinakynnyksen noustua edelleen voimakkaasti. Kynnys tiettävästi nousee edelleen”.

”Jos työryhmän esittämä pakkosuojatyö otettaisiin käyttöön ja sen seurauksena aivan ilmeisesti huomattava osa kieltäytyisi toiminnasta ja menettäisi perustoimeentulostaan lähes puolet, olisi aivan ilmeisenä seurauksena epäsosiaalisen häiriökäyttäytymisen voimakas lisääntyminen. Päihdeongelmaiset siirtyisivät taas korvikealkoholien käyttöön ja rikollisuus lisääntyisi. Seurauskustannukset laitoshoidon tarpeen kasvaessa sosiaali- ja terveydenhuollossa ja vankeinhoidon lisätarpeesta olisivat hyvin huomattavat”.

”Yhteenvetona voidaan perustuen Helsingissä jo hyvin pitkään järjestettyyn huoltosuhteiseen suojatyöhön todeta, että työryhmän esittämä kuntouttava työllistäminen ei työmarkkinakelpoisuutensa menettäneitä henkilöitä kuntouttaisi avoimille työmarkkinoille. Tämä työmarkkinakelpoisuutensa menettänyt joukko olisi juuri työryhmän ensisijainen kohdejoukko. Pakkotoimenpiteistä johtuva perustoimeentulon voimakas leikkaaminen johtaisi hyvin todennäköisesti suuriin lisäkustannuksiin sosiaali- ja terveydenhuollon laitoshoidossa ja myös vankeinhoidossa. Lisäksi yhdyn täysin siihen kritiikkiin, jonka muistiossa eriävinä mielipiteinä ovat esittäneet Suomen kuntaliiton ja Sosiaalityöntekijäin Liitto ry:n edustajat”.




2.3 Ammatinvalintapsykologin näkemyksiä

Savonlinnan työvoimatoimiston ammatinvalintapsykologi Anna-Liisa Koponen käsittelee samoja teemoja mielipidekirjoituksessaan Helsingin Sanomissa 27.2.2000. Koponen toteaa pitkäaikaistyöttömissäkin olevan paljon hyviä, ammattitaitoisia työnhakijoita, joiden ongelmana on vain heidän talousalueellaan vallitsevasta yli 20 prosentin työttömyydestä johtuva työn puute. He ovat pitäneet työkykyään yllä työllistämistukitöillä, osa myös muilla pätkätöillä tai kurssijaksoilla.

”Nyt, kun pääkaupunkiseudulla ja muutamalla kasvukeskuksella menee hyvin, on koko maan työllisyysmäärärahoja vähennetty. Kun tukityötäkin saa entistä harvempi, pitkiäkin työttömyysjaksoja kertyy helposti”.

”Mihin ja miksi tätä ryhmää ’kuntoutetaan’ pakkotyöllä? He kuntoutuvat heti sinä päivänä, kun työtä löytyy. Jos uusien kaavailuiden tarkoitus on järjestää mielekästä, hyödyllistä työtä, miksi toisille maksetaan siitä normaali palkka, ja niille, joiden toimeentulo muutenkin on kaikkein heikoin, ei makseta lainkaan palkkaa. Mikä tällaisessa eriarvoisuudessa on kuntouttavaa”, kysyy Koponen aiheellisesti.

Rakenteellisen työttömyyden lisäksi muiden vaikeasti avoimille työmarkkinoille työllistyvien henkilöiden problematiikkaa Koponen käsittelee myös ammattilaisen realismilla. ”Pisin työttömyysaika on yleensä ikääntyneillä hakijoilla, joilla on monenlaisia sairauksia. Monille heistä oikea ratkaisu olisi eläke. Heidän tilanteensa on moneen kertaan selvitetty, paitsi omien lääkäreitten toimesta, usein vielä erilaisten kuntoutuskurssien, työklinikkatutkimusten ja kuntoutustarveselvitysten avulla”.

”Terveydelle sopivaa työtä ei ole saatavilla, eikä kukaan työnantaja uskalla palkata heitä sairaslomien ja eläkemaksujen pelossa. Eläkelaitosten kohtuuttoman tiukan linjan vuoksi he ovat työvoimatoimistoissa hakijoina, kun ei muitakaan vaihtoehtoja ole”.

”Poistaako palkaton työ kaularankakulumat, astmat ja reumat? Tai toimeentulon epävarmuudesta ja pallottelusta pahentuneen depression, kun ilmoitetaan, että nyt on lähdettävä palkattomaan työhön, jaksoipa tai ei”.

”On myös eri ikäisiä pitkäaikaistyöttömiä, joilla kykytaso tai mielenterveyden ongelmat aiheuttavat työkyvyn rajoitteita. Työ olisi monelle heistä kuntouttava, kontakteja lisäävä tekijä, mutta tutkimuksin ja työkokeiluin on todettu, ettei avoimille työmarkkinoille sijoittuminen ole realistista. Palkaton työjakso ei muuta heidän tilannettaan miksikään, korkeintaan vaikeuttaa niukkaa toimeentuloa työssäkäynnistä aiheutuvien kulujen takia”.

”Tarvittaisiin rahaa pysyväisluontoisiin, sekä toimeentulon että työtoiminnan mahdollistaviin ratkaisuihin. Miksi esimerkiksi suojatyöjärjestelmä on haluttu ajaa alas? Miksei sitä voisi tukea riittävin valtionosuuksin ja kehittää ja laajentaa suojatyökeskusten ulkopuolisiinkin kohteisiin”?

”Ilahduttavaa ja myönteistä työryhmän työssä on se, että on nähty työn merkitys ihmisen hyvinvoinnille, ja haetaan ratkaisuja niillekin, joille on vaikea työtä löytää. Jotta saataisiin aikaan toivottu kuntouttava vaikutus, olisi työtoiminnan piiriin valittava vapaaehtoispohjalta ja yksilöllisesti harkiten ne pitkäaikaistyöttömät, joiden ongelmiin nimenomaan määräaikainen työjakso on oikea auttamiskeino”.

”Tärkeää olisi myös myöntää varoja työnsuunnittelijoiden ja työnjohdon palkkaukseen, jotta voidaan tarjota mielekkäitä tehtäviä ja niihin riittävä perehdytys. Ja ensiarvoisen tärkeää olisi, että työstä saisi jonkinlaisen kannustavan korvauksen, joka mieluummin kohentaisi taloudellista tilannetta kuin kiristäisi sitä. Se myös kohottaisi itsetuntoa ja parantaisi oman elämän kaikinpuolista hallintaa. Ja antaisi luottamusta siihen, että omalla työllä ja toiminnalla voi elämäänsä vaikuttaa ja sitä kohentaa. Nöyryyttäminen, pakottaminen ja toimeentulon kiristäminen nälkärajoille eivät kuntouta ketään”.


2.4 ”Vähän työhön totuttelua tuen ja turvan vastikkeeksi”

Helsingin Sanomien artikkeli 22.2.2000 toteaa 18.2.2000 julkistetun Aktiivinen sosiaalipolitiikka –työryhmän raportin jakaneen mielipiteitä jyrkästi. ”…viranomaisten aktiivinen yhteistyö työttömän mahdollisuuksien kartoittamiseksi ja taito- tai tietopuutteiden korjaamiseksi hyväksytään. Kuntien ei sen sijaan uskota kykenevän järjestämään kymmenille tuhansille tarvittavia tuki- tai totuttelutöitä”.

”Aktiivisen sosiaalipolitiikan uutena palvelumuotona ehdotettu kuntouttava työtoiminta on kimpaannuttanut niin ammattiyhdistysliikkeen kuin työttömien yhdistyksetkin. Järjestelyä nimitellään pakkotyöksi tai pakkokuntoutukseksi. Lisäksi sen pelätään synnyttävän rinnakkaiset työmarkkinat”.

”Uuteen järjestelyyn liittyisi tukien vähennyksiä, jos työtön laiminlöisi sovitut tehtävät. Nähtävästi juuri rangaistukset saavat vaihtoehdon tuntumaan nöyryyttävältä pakolta”.

”Kuntouttavasta työtoiminnasta lipeämisen rangaistuksista kannattaa tinkiä ainakin toistaiseksi, jos ne hiertävät liikaa. Vapaaehtoisia kuntoutettavia riittää pitkään, kunhan viranomaiset hoitavat motivointityönsä muistion edellyttämällä tavalla”.


2.5 Edellisten pohdintaa

Syrjäytymisessä huono-osaisuus kasautuu. Toimintaresurssien puute vaikuttaa sekä syinä että seurauksina siihen, että ihminen jää yhä enemmän ja enemmän nyky-yhteiskunnassa tavanomaisten kulutus- ja toimintamallien, vallankäytön ja vaikuttamisen, kuten myös normaaleiden sosiaalisten suhteiden ulkopuolelle. Nykyisin syrjäytyminen perustuu aiempaa työvoimavaltaista yhteiskuntaa useammin sosiaalisen ja kulttuuripääoman, tiedon, taidon ja koulutuksen puutteeseen. Näistä johtuva työttömyys ja köyhyys lisää mm. päihde- ja mielenterveysongelmia, ihmissuhdevaikeuksia ja rikollisuutta.

Noidankehä voi tietenkin alkaa mistä vain, ja usein on vaikeaa ja tarpeetontakin määritellä yhtä asiaa, josta kaikki alkoi, ja miten se johti toiseen. Ihmisen elämähän ei ole yhtä yksinkertainen kuin mopon moottori. Suomalaisen miehen kolme kovaa aa-ta ovat ammatti, asunto ja akka. Näistä kun yksi menee, menee helposti kaksi muutakin, usein viinan ja muiden päihteiden siivittämänä, ja syöksykierre on valmis alkamaan. Syrjäytymistä korjaava työ olisi ilmeisesti luonteeltaan kuntouttavaa. Kuntoutusta pohdin omassa lopputyössäni (Suojatyö vuosituhannen vaihteessa –mitä, missä, miksi?) seuraavasti:

”Kuntoutusprosessin ajatellaan usein olevan nousujohteinen suhteessa alkutilanteeseen. Tällöin kuntoutuksen tuloksena on paremmin kyvyin ja valmiuksin varustettu yksilö. Tämä arviointitapa on kuitenkin mielestäni relevantti vain lähtötilanteen ollessa suhteellisen vakiintunut ja pysyvä. Näin voi olla esimerkiksi joidenkin fyysisten ja psyykkisten vajavuuksien kohdalla”.

”Kuntoutuksen ideaa voidaan kuitenkin tarkastella myös yleisemmin kuin yksinkertaisesta ’takaisin työelämään’ –näkökulmasta. Kuntoutus voidaan ajatella pyrkimyksenä kumota sairauden, kyvyttömyyden, osaamattomuuden ja syrjäytymisen vaikutuksia yksilön elämässä. Tavoitteita asetettaessa kannattaa työstää kysymyksiä, lakkaako kuntoutus olemasta kuntoutusta, tai ainakin kannattavaa kuntoutusta, jos kuntoutujan tila koheneekin vain hieman? Entä jos alaspäin vievä syrjäytymisen kierre vain pysähtyy – tai vauhti vain hieman hidastuu?”

”Mielestäni keskeinen kuntoutuksen kriteeri voisi olla se, että yksilön elämänhallintaan ja toimintakykyyn vaikuttavien elementtien merkitystä pyritään vähentämään, ovatpa nämä sitten tiedollisia, taidollisia, fyysisiä, psyykkisiä tai sosiaalisia vajavuuksia. Jos kuntoutuksen tarpeen aiheuttaa etenevä sairaus tai prosessi, riittää mielestäni epäsuotuisan kehityksen pysäyttäminen tai hidastaminen täyttämään kuntoutuksen tunnusmerkit; yksilön kokonaistilanne on kuntoutuksen avulla parempi kuin ilman kuntoutusta”.

”Syrjäytymisen ja moniongelmaisuuden voidaan epäilemättä katsoa kuuluvan jälkimmäiseen luokkaan. Yhden ongelma-alueen aiheuttamat toimintavajeet heijastuvat yhä uusille elämän alueille, elinpiiri supistuu, ongelmat kasaantuvat ja yksilö syrjäytyy yhä enemmän. Syrjäytymisprosessia ehkäisevät toimenpiteet, yhtenä näistä vajaakuntoisen sijoittaminen työtoimintaan tai suojatyöhön riippumatta siitä, työllistyykö asianomainen myöhemmin avoimille työmarkkinoille, on siis syrjäytymisvaarassa olevien yksilöiden kuntoutusta”.

Syrjäytyneitä on ehkä turhaa yrittää tarkastella homogeenisena ryhmänä. Mielekkääseen elämään haluan aina nähdä olevan mahdollisuuksia, vaikkapa kuolinvuoteella, ja mikä on inhimillistä, on myös enemmän tai vähemmän normaalia. Jos normaalilla elämällä tarkoitetaan sitä, että työikäinen ihminen käy työssä elättäen itsensä ja perheensä, en usko että monellakaan nyt syrjäytyneellä, keski-ikäisellä tai sitä lähestyvällä ihmisellä on näköpiirissä tällaista ”normaaliutta”. Syrjäytyneellä voi olla hyvinkin 15 – 20 vuotta viralliseen eläkeikään, mutta satunnaisissa työsuhteissa, työttömyysetuuksilla ja toimeentulotuella vietettyjä epäsosiaalisen, syrjäytymistä edistävän elämän vuosia voi olla takana yhtä paljon kuin teoreettisia työvuosia edessä. He eivät enää osaa tai jaksa tehdä töitä, joita nuorina osasivat ja jaksoivat, ja usein sellaisia töitä ei enää ole tarjolla, vaikka pystyisivätkin. Peruskoulutuksessakin voi olla puutteita, jotka pitäisi korjata ennen kuin ammatillinen koulutus olisi mahdollista. Ennen tätä pitäisi oppia päivärytmiin ja arkirutiineiden hoitamiseen, ja päihdeongelmakin pitäisi saada hallintaan…

Jos kaikki tämä jonkun kohdalla onnistuisi, saattaisi hän hyvinkin jo 55-vuotiaana päästä kilpailemaan työpaikoista samalla viivalla samoin tiedoin valmistuneiden 25-vuotiaiden kanssa, ellei hankittu koulutus olisi tällä välin jo käynyt tarpeettomaksi. Sydän- ja verisuonitaudit, tuki- ja liikuntaelinvaivat sekä iän mukanaan tuoma mahdollinen hidastuminen eivät tietysti olisi mitään hyviä kilpailuvaltteja työnantajille, jotka pelkäävät työntekijän työkyvyttömyydestä yritykselle seuraavaa eläkevastuuta.

Työkyvyttömät ihmiset pitäisi päästää eläkkeelle. Tämä koskee ainakin niitä lääketieteellisin, täysin pätevin ja varsin kallein tutkimuksin työkyvyttömiksi todettuja henkilöitä, joita nyt ei päästetä eläkkeelle, koska heille etsitään vuodesta toiseen ”kevyttä, vaihteleva-asentoista työtä, jossa voi välillä kävellä tai kieritellä itseään lattialla kiputilojen mukaan, ja josta voi olla aina tarvittaessa poissa, ja jota voi tehdä ilman koulutusta, ja jolla elättää itsensä…”.

Eläkkeelle voisi mielestäni päästää nekin, joilla ei mitään realistista mahdollisuutta enää avoimille työmarkkinoille ole. Eläkkeellä, työmarkkina- tai sosiaalietuuksilla eläville pitäisi kaikenlaisen työn tekeminen, kykyjen ja halujen mukaan, tehdä aina myös taloudellisesti kannattavaksi. En ole riittävästi perehtynyt kansalaispalkan ajatukseen voidakseni siihen sanoa aivan viimeistä sanaani, mutta tuntuisi siltä, että jokin järjestelmä, joka takaisi pienen, ei välttämättä edes toimeentuloon riittävän ansion, olisi hyvä olemassa. Tämän päälle voisi sitten ansaita tai olla ansaitsematta lisää, ja vain todella työkyvyttömien toimeentulo ja asuminen hoidettaisiin nykyisen toimeentulotuen kaltaisesti.

Yhteiskunnan, eli kuntien ja valtion tehtäviin kuuluisi edelleen työtilaisuuksien järjestäminen halukkaille, ja kuten nytkin, tulisi kuntoutumisen, elämänhallinnan ylläpitämisen ja lisäämisen ja tätä kautta yhteiskunnallisten haittojen ja vaihtoehtoiskustannusten (sosiaali- ja terveyspalvelut, poliisi, vankeinhoito) ehkäisyn olla etusijalla lyhytnäköisiin taloudellisiin, vieläpä vain eri hallintokuntien välisiin tuottoihin tai säästöihin nähden. Se olisi kestävää kehitystä, joka myös ehkäisisi syrjäytymistä.

Työni tulokset näkyvät parhaimmillaan siinä, että ihminen löytää elämälleen ja olemiselleen puitteet, jossa hän kokee tulevansa kohdatuksi ja nähdyksi arvokkaana ihmisenä, jossa hän itse kokee elämänsä mielekkääksi. Jälleen kerran, tämä on kovin tapauskohtaista. Jonkun ei enää tarvitse syödä roskalaatikkoruokaa, vaikka ilmeisesti alkoholismiinsa tuleekin kuolemaan, toinen kiinnittyy pysyvästi suojatyöhön, asunto alkaa pysyä alla ja emäntä, ehkä jälkikasvuakin löytyy. Elämälle löytyy rytmi ja mieli.


2.6 Miksi päällekkäisiä järjestelmiä?

Kuten edellä voitiin huomata, oli Helsingin palvelujärjestelmä melko kattava jo kuntouttavan työtoimintalain valmisteluvaiheessa. Työvoiman ulkopuoliseksi väestöksi katsotuille työikäisille oli olemassa työ- ja huoltosuhteista suojatyötä, joiden vaikuttavuus avoimille työmarkkinoille sijoittumisessa todettiin olemattomiksi. Työvoimaan kuuluvien osalta oli ja on olemassa työnhakijan iästä ja työrajoitteista riippuen työllisyysvaroilla työllistämisen lisäksi työharjoittelua, -kokeilua ja työelämävalmennusta työmarkkinatuella. Nämä vastasivat melko tarkasti suunnitteilla olevaa kuntouttavaa työtoimintaa, eikä niiden vaikuttavuudesta ainakaan työhönottajan näkökulmasta ole paljoakaan sanottavaa.



3. KUNTOUTTAVAN TYÖTOIMINTALAIN MUOTOUTUMINEN

3.1 Lakiluonnoksia

Työtoimiston toimistopäällikkö Pertti Siukola seurasi tarkasti Aktiivinen sosiaalipolitiikka –työryhmän ja hallituksen esityksiä eduskunnalle laiksi kuntouttavasta työtoiminnasta ja siihen liittyvästä lainsäädännöstä. Sain tilaisuuden perehtyä joihinkin muistioihin ja seurata valmisteluprosessia eri keskusteluissa. Seikka, johon huomio kiinnittyi eri versioiden edistyessä, oli huomion siirtyminen kokonaan pois työmarkkinatukiharjoittelun vaikuttavuudesta vaikeasti työllistyvien henkilöiden avoimille työmarkkinoille pääsyyn.

3.2 Pertti Siukolan kommentteja lakiehdotuksesta

17.10.2000 työtoimiston toimistopäällikkö Pertti Siukola kommentoi Kuntaliitolle kuntouttavaa työtoimintaa koskevaa lakiehdotusta seuraavasti:

”Lakiehdotuksen tarkoituksena on sen ensimmäisen pykälän mukaan parantaa pitkäaikaistyöttömän edellytyksiä työllistyä avoimille työmarkkinoille ja edistää hänen mahdollisuuksiaan osallistua työllistymistä edistäviin toimenpiteisiin. Tiivistäen jäljempänä esitettävistä kommenteista voidaan todeta, että hyvästä tarkoituksesta huolimatta lakiehdotus ei kuitenkaan sisällä sellaisia keinoja eikä edellytyksiä, joilla tarkoitus toteutuisi. Epäonnistumisen seurauksena pitkäaikaistyöttömät tulevat vain syrjäytymään entisestään ja pitkäaikaistyöttömyyden haittavaikutukset yhteiskunnalle tulevat vain kasvamaan. Erittäin vahingollista on, että lakiehdotuksen avulla uskotellaan nyt voitavan pitkäaikaistyöttömät tai olennainen osa pitkäaikaistyöttömistä kuntouttaa työmarkkinoille. Käytännössä kuntouttavien elementtien lakiehdotuksesta puuttuessa onkin kysymyksessä ns. ’tyhjän kupin’ tapaus, eli katteettomasti luvataan kuntoutumista pitkäaikaistyöttömille, heistä huolehtiville viranomaisille, päättäville viranomaisille ja yleensä kansalaisille”.

”1. Kuntouttava työtoiminta –nimi tulee korvata nimellä aktivoiva työtoiminta”

”Keskeisimmäksi aktivoivaksi toimenpiteeksi lakiehdotus nimeää kuntouttavan työtoiminnan. Sisältöön nähden nimi on kuitenkin täysin sopimaton. Kuntouttavan työtoiminnan tarjoaminen perustuu lakiehdotuksessa työttömyyteen eikä erikseen mainittuna kuntoutumista edellyttävään sairauteen tai vajaakuntoisuuteen. Lakiehdotus ei myöskään sisällä itse kuntouttavassa työtoiminnassa mitään kuntouttavia elementtejä. Kun kuntouttavan työtoiminnan kestokin voi olla vain päivän viikossa, on työmarkkinoille kuntouttamisesta puhuminen tässä yhteydessä tahallista ylilupauksen antamista ja jopa vastoin parempaa tietoa tehtyä harhaan johtamista"”

”Jos esitetylle kuntouttavalle työtoiminnalle haetaan jotain yhtymäkohtaa olemassa oleviin käytäntöihin, on se lähinnä työvoimaviranomaisten järjestämä työharjoittelu työmarkkinatuella tai työkokeilu työpaikalla”.

”Kuntouttava työtoiminta tulisi korvata nimellä aktivoiva työtoiminta”.

”2. Kuntien ei ole mahdollista suoriutua lakiehdotuksen mukaisista tehtävistä toiminnallisesti eikä taloudellisesti”

”Työnteon järjestäminen työttömille on ensisijaisesti valtion eikä kuntien velvollisuus. Jos kunnille nyt säädetään uusia tehtäviä, pitää huolehtia myös siitä, että kunnilla on tosiasialliset edellytykset selviytyä näistä tehtävistä. Varoittavana esimerkkinä tästä on velvoitetyöllistäminen 1990-luvun alkupuolella. Kun kunnat eivät kyenneet hoitamaan työllistämisvelvoitettaan, velvoite jouduttiin poistamaan”.

”Yhtä lailla kunnilla ei ole nyt toiminnallisia eikä aina taloudellisiakaan edellytyksiä suoriutua kuntouttavasta työtoiminnasta. Kun lakiehdotuksen tarkoitus on parantaa pitkäaikaistyöttömän työllistymisedellytyksiä, tulee kuntouttavan työtoiminnan tietysti pystyä sitä myös käytännössä saamaan aikaan. Mitään näyttöä valmistelijoiden vakuutteluista huolimatta ei ole siitä, että lakiehdotuksen mukaisella työtoiminnalla olisi saatu pitkäaikaistyöttömiä työmarkkinoille tai olisi saatu edes edellytyksiä siihen parannetuksi. Lakiehdotuksen valmistelijat viittaavat jo saatuihin hyviin kokemuksiin sosiaalisen työllistämisen projekteissa. Mitään sellaista projektia ei ole kuitenkaan toteutettu, joka vastaisi nyt esitettyä kuntouttavaa työtoimintaa eikä myöskään tosiasiallisesti hyviä kokemuksia ole osoittaa. Käytännössä vain paljon tehokkaammilla ja monipuolisemmilla, erityisesti ammatillisia valmiuksia parantavilla toimenpiteillä ja suuntaamalla ne motivoituneisiin ja työkykyisimpiin pitkäaikaistyöttömiin on voitu päästä avoimille työmarkkinoille työllistymiseen”.

”Lakiehdotuksen 13§:n mukaan ’kuntouttava työtoiminta on sovitettava henkilön työ- ja toimintakyvyn ja osaamisen mukaan niin, että se työmarkkinoille pääsyn kannalta on mielekästä ja riittävän vaativaa’. Ammattiosaamisen mukaisen työn järjestäminen on varmasti monissa tapauksissa kunnille ylivoimaisen vaikeaa. Kysymyksessä ovat usein ammatit, joita kunnissa tai kolmannella sektorilla ei ole lainkaan. Kun ajatellaan käytännössä yritysten työntekijöiden ja ammatinharjoittajien ammattikirjoa esimerkiksi Helsingissä, nähdään helposti, kuinka valtavan monenlaisia työtehtäviä kuntien tulisi tarjota, jotta työ olisi ammattiosaamista vastaavaa. Tässäkin kunnat laitetaan ylivoimaisen tehtävän eteen”.

”Taloudellisesti kunnalla on lakiehdotuksen mukaan vastuu toiminnan järjestämisestä riippumatta tarvittavan kuntouttavan työtoiminnan määrästä ja siitä aiheutuvista kustannuksista. Valtio kyllä rajoittaa lakiehdotuksessa osuutensa tiukasti määrärahojensa rajoihin eli lupaa tarjota ensisijaisiksi mainittuja tukityöllistämistä ja työvoimakoulutusta vain sen verran kuin sillä on toimintaan varattuja määrärahoja. Kunnalla sitä mahdollisuutta ei ole. Kun työvoimahallinnon ensisijaisten toimenpiteiden määrärahat ovat vähenemässä, siirtyy vastuu yhä enemmän suoraan kunnille. Kun muutoinkin lakiehdotuksessa esitetyt päiväkohtaiset laskelmat toiminnan kustannuksista ovat ainakin kolmanneksen liian pienet, tulee taloudellinen rasitus kunnissa olemaan paljon laskettua suurempi. Kun pitkäaikaistyöttömien työhön kuntoutus edellä kuvatulla tavalla tulee yhä enemmän kuntien hoidettavaksi, kasvavat kokonaiskustannukset useille kunnille ylivoimaisen suuriksi”.

”3. Vastuu pitkäaikaistyöttömien työhön kuntouttamisesta siirretään kunnille vähentämällä valtion omia työvoimapoliittisia toimenpiteitä”

”Kuten jo edellä on todettu, tulee valtio vastaamaan ensisijaisiksi mainituista työllistämistä edistävistä toimenpiteistä vain sen verran kuin sillä on varattuna määrärahoja. Kunta ei lakiehdotuksen mukaan voi tällaista ehtoa esittää, vaan sen tulee hoitaa kuntouttava työtoiminta riippumatta kustannuksista. Sanoilla ’viipymättä’ ja ’välittömästi’ korostetaan lakiehdotuksessa kunnan velvollisuutta heti ryhtyä toimintaan. Kun jo ensi vuonna työvoimapolitiikan määrärahat tulevat vähenemään keskimäärin 12% ja Uudellamaalla jopa 30%, siirtyy vastuu pitkäaikaistyöttömistä lakiehdotuksen vakuutteluista huolimatta kunnille. Näin ei saa olla, vaan ensisijaisen vastuun tulee edelleen olla valtiolla. Kuntouttavan työtoiminnan piiriin tulee nyt valtava joukko työttömiä, joiden ainoa ongelma on työn puute. Työsuhteessa järjestettävää tukityötä ja työvoimakoulutusta liitettynä tehokkaaseen viranomaisyhteistyöhön tulee riittävän ajoissa tarjota työvoimatoimistoista siihen halukkaille ja kykeneville. Miksi näitä toimenpiteitä, joihin olisi ollut ja on runsaasti tulijoita ja joiden hyöty, kun ne on yhdistetty tehokkaaseen työvoima- ja sosiaaliviranomaisten yhteistyöhön siten kuin Ruotsissa on tehty, on nähty suureksi, ei ole käytetty eikä nyt käytetä? Ainoa johtopäätös onkin, että valtio juuri haluaa siirtää vastuun pitkäaikaistyöttömistä pois itseltään riippumatta siitä, saadaanko nyt esitettävällä kuntouttavalla työtoiminnalla mitään aikaan. Samalla virallisesti viimesijaiseksi luvatusta toimenpiteestä tuleekin pitkäaikaistyöttömille ensisijaista toimintaa. Kuntouttavaa työtoimintaa tulisi tarjota vain niille, joilla työllistymisen esteenä on muu kuin työn puute”.

”Kun ylijohtaja Kari Välimäeltä on tiedotustilaisuuksissa kysytty, miksi tällaiseen kuntouttavaan työtoimintaan nyt halutaan mennä, vaikka sen tuloksista ei ole mitään takeita, on hän todennut, että pitää yrittää jotakin, kun tähän asti ei ole saatu juuri mitään aikaan. Tukityön ja työvoimakoulutuksen tarvetta olisi kuitenkin viime vuosina ollut valtavasti enemmän kuin mitä toimintaa on järjestetty. Jos olisi järjestetty, olisi myös tuloksia saatu aikaan”.

”4. Kokemukset työmarkkinatuella työharjoittelusta ja työkokeilusta on esiteltävä”

”Työmarkkinatukilain mukaisesta työharjoittelusta, joka on ollut työvoimahallinnolla käytössä jo vuodesta 1994 lähtien ja joka hyvin pitkälle vastaa 30 mk:n päiväkorvausta myöten nyt ehdotettavaa kuntouttavaa työtoimintaa, tulisi saada kokemukset tietoon ja käyttöön lakiehdotuksen perusteluihin. Varmasti siitä on tietoa ja kokemusta, mutta se lienee kentältä saatujen tietojen mukaan niin kielteistä, että sitä ei voida esittää tässä yhteydessä. Aiemmissa lain perusteluversioissa oli työharjoittelusta vielä mukana lyhyt kappale, mutta nyt sekin on ilmeisesti tarkoitushakuisesti poistettu. Työvoimahallinnon oman tiedotteen mukaisesti työmarkkinatukiharjoittelun tarkoituksena on
a) Perehdyttää työnhakija työelämään ja luoda pohja työsuhteen solmimiselle työharjoittelun järjestäjän luona
b) Tukea nuoria työttömiä ammatinvalinnassa ja
c) ylläpitää pitkäaikaistyöttömän työkykyä ja ammattitaitoa
Työharjoittelussa yleensä noudatetaan normaalia työaikaa”.

”Työvoimatoimistoista saatujen suullisten tietojen mukaan työmarkkinatukiharjoittelu on kiinnostanut mm. opiskeluun ryhtyviä nuoria, jotka tarvitsevat tutkinnon edellyttämää harjoittelua kuten esim. harjoittelua päiväkodissa. Myös silloin, kun pitkäaikaistyötön ei ole saanut työttömyysturvaa tai toimeentulotukea lainkaan esimerkiksi puolison tulojen vuoksi, on työmarkkinatukiharjoittelu saattanut olla haluttua. Sen sijaan syrjäytyneille työmarkkinatukiharjoittelu ei ole ollut houkuttelevaa”.

”Johtopäätös onkin, että kun nyt pitkäaikaistyöttömät halutaan siirtää kokonaan kunnan vastuulle, vaietaan tarkoitushakuisesti vastaavasta toiminnasta työmarkkinatukiharjoittelun muodossa saaduista kielteisistä kokemuksista. Kun työmarkkinatukiharjoittelu on vielä ensisijaisesti tapahtunut ns. normaaleilla työpaikoilla normaalia työaikaa noudattaen, olisi silloin työmarkkinoille pääsyn pitänyt olla helpompaa kuin nyt aiotuilta, ehkä vain päivän viikossa olevilta kuntouttavilta työpaikoilta”.

”Myös työkokeilua on työvoimaviranomaisten toimesta järjestetty jo pitkään. Kun myös se on sisällöllisesti melko lähellä nyt esitettävää kuntouttavaa työtoimintaa, olisi myös siitä saatava kokemukset julkisuuteen”.



”5. Työttömyyden torjuminen nyt esitettävällä tavalla ei kuulu sosiaalipalveluihin”

”Sosiaaliviranomaiset eivät juuri missään muualla esimerkiksi EU-maissa itse työllistä toimeentulotuen saajia joitakin erityisryhmiä lukuun ottamatta. Lakiehdotuksen perusteluissa kyllä todetaan, että sosiaali- ja työvoimapalveluja on pyritty lähentämään toisiinsa useissa EU-maissa ja että toimeentulotuen saajat ovat työllistämistoimenpiteiden suhteen etusijalla, mutta työvoimaviranomaiset huolehtivat sitten työvoimapalveluista. Jos kunnille on jossakin asetettu työttömien koulutus- ja työllistämisvelvoite, ei tehtävää ole asetettu kunnan sosiaalitoimen, van yleensä kunnan tehtäväksi”.

”6. Pitkäaikaistyöttömien ikärakenne ja ammattitaidottomuus on jätetty lain perusteluissa tarkastelematta”

”Hämmästyttävää on, että pitkäaikaistyöttömien ikääntyneisyys ja ammattitaidottomuus on jätetty tarkastelematta lain perusteluissa. Aiemmissa lain perusteluversioissa tarkastelua vielä oli, mutta myöhemmin tarkastelu on jätetty pois. Kuitenkin lakiehdotuksen tavoitteiden ja onnistumisen kannalta olisi ensiarvoisen tärkeää nähdä, minkälainen kohdejoukko on ja onko sillä todellisia mahdollisuuksia päästä työmarkkinoille. Pitkäaikaistyöttömistä eli vähintään vuoden työttömänä olleista lähes puolet on jo yli 55-vuotiaita ja liki 70% on yli 45-vuotiaita”.

”Nyt poistetussa lakiehdotuksen perustelutekstissä todettiin, että suurin osa syrjäytymisvaarassa olevista pitkäaikaistyöttömistä on myös vailla riittävää koulutusta. Ikääntyvien koulutustaso on Suomessa heikko eikä heidän koulutustaan pidetä useinkaan tuottavana investointina. Näillä poisjätetyillä perusteluilla lakiehdotuksessa itse asiassa myönnettiin kunnalle asetettavan tehtävän toivottomuus eli aktivoida pitkäaikaistyöttömät työmarkkinoille. Pitkäaikaistyöttömiä vain konservoitaisiin sosiaalitoimen piiriin ja vastuulle työvoimahallinnolta. Jos ikääntyneellä pitkäaikaistyöttömällä itsellään on selkeä käsitys siitä, että hänen tietotaitonsa ja työkykynsä ei riitä avoimille työmarkkinoille ja että työtä ei hänenlaiselleen työmarkkinoilla ole tarjolla, on vaikeaa kuvitella, että toimintaan myöskään syntyisi aitoa halukkuutta”.

”Lopuksi haluan korostaa, että näen kuntouttavan työtoiminnan hyvin tärkeänä toimintana. Sen tulee kuitenkin silloin olla laaja-alaista, todellista syrjäytyneiden ihmisten auttamista ja tukemista oman elämän hallintaan ja ihmisarvoiseen elämään. Siinä muodossa kuin sitä toteutetaan esimerkiksi Helsingin sosiaalivirastossa huoltosuhteisena suojatyönä pitkään kokemukseen perustuen nyt lähes 300:lla työtoimintapaikalla toivon sen laajenevan vielä edelleen Helsingissä ja myös muualle maahan. Sen muodon, jossa kuntouttavaa työtoimintaa ollaan nyt lakiehdotuksen mukaisesti tuomassa Suomeen, näen aliarvioivan ja jopa mitätöivän jo toteutetun kuntouttavan työtoiminnan”.


3.3 Työmarkkinatukijärjestelmän kehittäminen –projektin raportti

Työministeriön 1.12.2000 asettama projekti 110108 (Työmarkkinatukijärjestelmän kehittäminen), jonka tulokset julkaistiin 19.6.2001, noin puoli vuotta kuntouttavan työtoimintalain säätämisen jälkeen, pyrki selvittämään keinoja, jotka lisäisivät työmarkkinatuesta pääasiallisen toimentulonsa saavien työttömien edellytyksiä työllistyä palkkatyöhön ja osallistua työmarkkinoille työllistymistä edistäviin toimenpiteisiin. Lisäksi projektin tavoitteena oli selvittää keinot lisätä työmarkkinatuen saajien aktiivisuutta ja mahdollisuuksia osallistua toimenpiteisiin. Projektin tehtävänä oli valmistella esitys yhteiskunnan eri tahojen ja toimijoiden yhteisvastuuseen perustuvaksi toimintamalliksi ja arvioida sen toteuttamisen vaatimat institutionaaliset puitteet, kuten mahdollinen tarve korottaa työmarkkinatuen tasoa aktiivitoimenpiteiden ajalta ja muuttaa etuusjärjestelmien rahoitusvastuuta.

Projektiryhmän keskeiset esitykset olivat seuraavat:

Käynnistetään kaksivuotinen kuntien, työhallinnon ja Kelan yhteisen asiakaspalvelujärjestelmän kehittämisprojekti, jonka tehtävänä on edistää työmarkkinatukilaisten työllistymistä ja aktivointia sekä työkyvyn ylläpitoa ja kuntoutumista. Tätä varten työhallinto ja kunnat osoittavat kumpikin lisärahoituksen.

Esitetään toteutettavaksi kahdeksan aktivointia lisäävää ja kannustavuutta parantavaa toimenpidettä, joita koskevat esitykset sisältyvät jo työministeriön kehyksen mukaiseen budjettiesitykseen.

Työryhmä on selvittänyt työmarkkinatuen rahoitusjärjestelmän kehittämisvaihtoehtoja. Niille ei ole tällä hetkellä toteuttamisedellytyksiä. Niiden jatkovalmistelun tulisi tapahtua käynnistyvän valtionosuusjärjestelmän kokonaisuudistuksen yhteydessä.

Viranomaisten vastuualueista ja yhteistyöstä raportti sanoi mm. seuraavaa:

”Toimenpiteitä kehitetään siten, että asiakkaat voivat sijoittua töihin ensisijaisesti yrityksiin normaaleille avoimille työmarkkinoille. Sijoittumisen alkuvaiheessa voidaan käyttää yhdistelmätukea ja palkkaperusteista tukityöllistämistä. Tämä edellyttää yritysyhteistyön oleellista kehittämistä”. (Työmarkkinatukijärjestelmän kehittäminen, s. 9).

Kuntouttavan työtoiminnan käsikirja toteaa samasta aiheesta näin:

”Kunnan järjestämisvelvollisuuden toteuttaminen voidaan organisoida kunnissa eri tavoilla. Vaikka aktivointisuunnitelman laatiminen olisikin yleensä organisoitu kunnan sosiaalitoimen tehtäväksi ja vaikka kuntouttavasta työtoiminnasta aiheutuvia kustannuksia korvataan sosiaali- ja terveydenhuollon valtionosuudella, on kuntouttavaa työtoimintaa perusteltua järjestää kunnan eri yksiköissä”. (Kuntouttavan työtoiminnan käsikirja, s. 46).

Saman ohjekirjan mukaan työn tulee olla mielekästä ja riittävän vaativaa, eikä se saa korvata kuntaan työsuhteessa olevan henkilön työtä aiheuttaen esimerkiksi määräaikaisten työsuhteiden lakkauttamisia.

Työmarkkinatukijärjestelmän kehittäminen –projektin raportin näkemyksiä ei saatu kuntouttavan työtoimintalain valmisteluvaiheessa käyttöön, vaikka niitä useasti kyseltiin. Raportin esittämät tulokset työharjoittelusta ja –kokeilusta työmarkkinatuella paljastavat molemmat toimimattomiksi keinoiksi, ja olisivat varmasti antaneet tukea sille kritiikille, jota esimerkiksi Pertti Siukola aiemmin esitti näihin täysin rinnastettavaa kuntouttavaa työtoimintaa ja siitä valmisteltavaa lakia kohtaan. Näin raportti toteaa:

”Käytännössä työharjoittelun käyttö on rajoittunut nuoriin, pääasiassa sellaisiin työmarkkinatuen piiriin kuuluviin, jotka eivät muutoin etuutta saisi (työharjoitteluun osallistuneista yli 90% on ollut alle 25-vuotiaita). Nuorten kohdalla vaikuttavuus erityisesti koulutukseen hakeutumisen tukena on hyvä”. (Työmarkkinatukijärjestelmän kehittäminen, s. 48).

Tämäkin vaikuttavuus voidaan asettaa varsin kyseenalaiseksi; usein kysymys on ollut ns. pakollisesta harjoittelusta oppilaitokseen pääsemiseksi (esimerkiksi lastentarhanopettajat). Raportti jatkaa:

”Muissa työttömien ryhmissä työharjoittelun ja työkokeilun käyttö on vähäistä. Työvoimapolitiikan perusuudistuksen yhteydessä osana uutta aktiivikautta käyttöön otettu työharjoittelu ylläpitokorvauksella ei ole osoittautunut erityisen onnistuneeksi. Työharjoittelussa 500 päivää työttömänä olleita on ollut keskimäärin runsas tuhat”. (Työmarkkinatukijärjestelmän kehittäminen, s. 48).

Kuten aiemmin todettiin, tähänkin pieneen joukkoon kuului paljon henkilöitä, jotka eivät puolison tulojen vuoksi saaneet työmarkkina- eivätkä toimeentulotukea. Työhönottajana toimiessani sain usein karulla tavalla huomata, ettei aviopuolisoiden keskinäinen elatusvelvollisuus suinkaan aina tosipaikan tullen toimi, vaan tuloton osapuoli kulki rikkinäisissä vaatteissa ja rahattomana. Näissä tapauksissa yhteiskunta siis onnistui välillisesti käyttämään sitä pakkoa, joka aluksi haluttiin sisällyttää myös lakiin kuntouttavasta työtoiminnasta. Tästä lähtökohdasta työharjoitteluun lähteneet myös usein kuitenkin keskeyttivät jakson kesken; ovatko he silti mukana sinänsä varsin vaatimattomassa tuhannen joukossa?

”Pääsääntöisesti työharjoitteluun osallistuvan toimeentuloturvan taso ei mainittavasti poikkea työttömyysaikaisen turvan tasosta. Siten taloudelliset kannusteet työharjoitteluun osallistumiselle eivät nykyisin ole riittävät”.

”Tuen tasosta johtuen rajanveto työntekoon työharjoittelussa on jossain määrin teennäinen: työharjoittelussa ollaan tutustumassa työelämään ikään kuin ei-työtä tehden, vaikkei tällainen reaalimaailmassa ja harjoittelun tarkoituksenkaan kannalta ole mahdollista”. (Työmarkkinatukijärjestelmän kehittäminen, s. 49).


3.4 Pohdintaa edellisistä

Kolmevuotinen kokemukseni työhönottajana työtoimistossa tekee helpoksi yhtyä Pertti Siukolan edellä esittämään kritiikkiin. Useat työharjoittelut tai –kokeilut työmarkkinatuella katkesivat ennen aikojaan, tai eivät alkaneet lainkaan. Parhaassa tapauksessa onnistunut harjoittelu tai kokeilu toi 6 kk:n tukityöpaikan, jos määrärahoja oli käytettävissä. Jatkon saaminen edes siksi ajaksi, että ansiosidonnaiselle työttömyysturvalle pääseminen olisi onnistunut, oli erittäin harvinaista. Poluttaminen avoimille työmarkkinoille ei onnistunut juuri koskaan.

Nyt heikommilla eväillä samaan pyrkiminen tuntuu melko epätoivoiselta, varsinkin kun työvoimahallinnon tukityöllistämiseen varaamat rahat vähenevät samaan aikaan kun työelämän vaatimukset kasvavat ja työelämään pääsemisen kynnys nousee.

”Työntekijän kokonaisvaltaisiin tarpeisiin vastaaminen voidaan ottaa näkökulmaksi myös vertailtaessa määräaikaisia työllistämissuhteita ja pysyviä suojatyösuhteita. Molempiin liittyy tarpeentyydytystä vaikeuttavia ja sitä edesauttavia elementtejä eri tavoin painottuneina. Kummankin kehitystarpeena on tarpeeksi haastavien ja mielekkäiden työn sisältöjen kehittäminen. Ellei tässä onnistuta, on tuloksena työntekijän kokemus hyvinvointivaltion hoivajärjestelmän kohteena olemisesta”. (Suojatyö vuosituhannen vaihteessa –mitä, missä, miksi?).

”Ansiotaso työllistämissuhteessa on usein parempi kuin huoltosuhteisissa suojatöissä. Molemmissa kuitenkin pystytään vastaamaan sekä puhtaasti aineellisten resurssien että itse ansaitsemisen tarpeisiin. Ihmissuhteisiin ja liittymisen, arvonannon ja turvallisuuden tarpeisiin vakituinen, usein homogeenisempi suojatyöryhmä saattaa joidenkin vajaakuntoisten kohdalla vastata määräaikaista avoimien työmarkkinoiden työpaikkaa paremmin. Yksilön kokemuksen kannalta on merkittävää, mieltääkö hän itsensä työyhteisönsä täysivaltaiseksi, ehkä arvostetuksikin jäseneksi, vai poikkeaako hän muista työsuhteensa perustan tai kykyjensä puolesta. Vakituinen työpaikka luo turvallisuutta ja toisenlaisen motivaation kuin tehtävä, jonka tietää pian loppuvan. Myöskään itsetunnon rakentumiselle tärkeitä onnistumisen kokemuksia ei itsestään selvästi tuoteta sillä, että vajaakuntoinen henkilö siirretään tai sijoitetaan avoimille työmarkkinoille. Tärkeää on nimenomaan se, miten hän kokee täyttävänsä uudessa työyhteisössä olevan paikkansa. On vaikeaa määritellä yleispätevästi, onko kehitysvammaisten työkeskuksen luotetuin työntekijä onnellisempi supermarketin varastoapulaisena vai entisessä tehtävässään työkeskuksessa”. (Suojatyö vuosituhannen vaihteessa –mitä, missä, miksi?).

Vaikka kuntouttavaan työtoimintaan ohjattujen pitkäaikaistyöttömien joukko ei välttämättä pääosin virallisesti olekaan vajaakuntoisia missään diagnosoidussa mielessä, on monilla kuitenkin monimuotoisia sosiaalisia, psyykkisiä, ammatillisia ja elämäntilanteeseen liittyviä ongelmia, ja selvästi alentuneen sosiaalisen ja psyykkisen toimintakyvyn vuoksi ilmeinen sosiaalisen, elämänhallintaan liittyvän kuntoutuksen tarve. Näihin tarpeisiin ei voida vastata lyhytaikaisilla palveluilla tai edes määräaikaisilla työsuhteilla, joiden jälkeen ihminen heitetään taas tyhjän päälle, ja sellaisen yrittäminen tai lupaaminen on paitsi lyhytnäköistä sosiaalipolitiikkaa myös raakaa näitä ihmisiä kohtaan..


4. KOTI- JA LAITOSPALVELUYKSIKÖN PERUSTAMINEN

4.1 Mistä mielekkäitä työtehtäviä?

Vuosien varrella eri tehtävissäni työtoimistossa ja diakoniksi opiskeluni aikana olen paljonkin pohtinut elinkeinoelämän rakennemuutosta ja sen tuomia haasteita vajaakuntoisten ja pitkäaikaistyöttömien kanssa työskentelylle. Tavaroiden teollinen tuotanto on pitkälle automatisoitu eikä enää sisällä moniakaan yksinkertaisia työvaiheita. Tavaroiden tuotantoprosessi ei ole enää suurin työllistäjä, vaan erilaisten palveluiden tuottaminen. Työkyvyn ja ammattitaidon säilyttäminen työelämän haasteita vastaavina edellyttää yhä enemmän jatkuvaa kouluttautumista, tiedollisen ja taidollisen pääoman kartuttamista.

Alkusysäyksenä uudelle yksikölle oli työtoimistossa kokeilu, jossa huoltosuhteista työtä tekevien henkilöiden ryhmä suorittaisi sosiaalitoimen toimeentulotukena myöntämiä asiakkaiden muuttoja ja muita kuljetuksia työnjohtajan kanssa. Tuo työnjohtajan tehtävä oli ensimmäinen työpaikkani työtoimistossa. Tuolloin ryhmä toimi ulkotyö- ja kuljetusyksikkömme työpäällikkö Martti Koivulan alaisuudessa. Opiskelujeni aikana tehtävään tuli toinen työnjohtaja, joka vetää ryhmää edelleen.

1997 diakonin lopputyössäni tein seuraavia johtopäätöksiä: ”Työtoimintaan ja suojatyöhön tulee rohkeasti lähteä kehittämään ja kokeilemaan uusia, paremmin nykyistä elinkeinoelämän rakennetta vastaavia ammattialoja ja työmuotoja. Tavoitteena olisi vuorovaikutus ja kohtaaminen avoimien työmarkkinoiden ja muun yhteiskunnan kanssa. Tällainen vuorovaikutusta sisältävä työ on jo itsessään kuntouttavaa”.

Samanaikaisesti kotipalvelun kentältä tiedusteltiin työtoimistosta, voisimmeko perustaa ryhmän suorittamaan sellaisia siivoustehtäviä kotipalveluasiakkaiden kodeissa, joihin kodinhoitajilla ei enää ollut resursseja. Erinäisten neuvottelujen jälkeen ryhmä perustettiin 19.1.1998 uuden työnjohtajan alaisuuteen. Projekti sai Helsingin sosiaaliviraston Innovaatio 1998 -kunniamaininnan, ja myöhemmin ryhmiä perustettiin samaan toimintaan kaksi lisää. Palvelu on saanut näissäkin ryhmissä kiitosta kentältä.

Viides samalla periaatteella toimiva ryhmä perustettiin siivoamaan erityissosiaalitoimiston asuntoloita ja tukikoteja tukityöllistettyjen voimin. Työvoiman rekrytointi oli huomattavasti edellisiä ryhmiä vaikeampaa. Tehtävän määräaikaisuus, työllistämismäärärahojen aika ajoin tapahtuneet yllättävät loppumiset ja ehkä myös alan töiden löytyminen avoimilta työmarkkinoilta jättivät työnjohtajan pahimmillaan hoitamaan lupaamansa siivouskohteen yksin. Poikkeuksiakin työntekijöissä toki oli ja on, mutta selvästi oli havaittavissa myös huoltosuhteisia työntekijöitä heikompi työmotivaatio. Väki vaihtui, ja kun 6 kk:n työllistämisjakso oli käyty, ei jatkoa yleensä saanut, olipa luutaa heiluttanut hyvin tai vähemmän hyvin.

Kaikkien ryhmien tekemä työ on kuitenkin ollut hyvin kysyttyä, ja toiminnalla olisi hyvät kasvumahdollisuudet nimenomaan huoltosuhteisella puolella, tai muutoin sillä tavoin järjestettynä, että tehtävät eivät olisi määräaikaisia.

4.2 Omaksi yksikökseen

Kuntouttavan työtoimintalain tultua voimaan 1.9.2001 perustettiin seuraavan vuoden alussa koti- ja laitospalveluyksikkö, jonka työpäälliköksi silloin siirryin työhönottajan toimestani. Viisi edellä käsiteltyä ryhmää työnjohtajineen siirtyivät uuteen yksikköön. Kuntouttavaan työtoimintaan korvamerkittyä rahaa päätettiin lain edellyttämällä tavalla käyttää kuntouttavan työtoiminnan kehittämiseen. Ensimmäinen uusi ryhmä päätettiin perustaa Kustaankartanon vanhustenkeskukseen. Ajatuksena oli, että meidän siellä päivystävä työnjohtajamme vastaisi ryhmänsä valvonnasta, ja etsisi rakennuskompleksin alueelta työntekijöilleen sopivia tehtäviä, jollaisiksi ajateltiin muun muassa vanhusten ulkoiluttaminen, saattaminen ja avustaminen osastoilla, lukeminen, seuranpito, ulko- ja kunnostustyöt sekä siivous.

Ryhmän käynnistämisessä oli omat vaikeutensa. Alueella aiemmin toimineen turvapaikanhakijoiden työryhmän toimintaan oltiin oltu tyytymättömiä, kuntouttavaan työtoimintaan saatiin aluksi kovin vähän ihmisiä, tai he olivat vaikeasti vajaakuntoisia, suurelta osin päihde- ja mielenterveysongelmaisia. Lomakkeisto ja pelisäännöt oli luotava osin jopa osastokohtaisesti, ja yhteistyö muiden toimijoiden kanssa oli opeteltava alusta pitäen. Kuntoutusprosessi oli ja on kovin pitkä, ja asiakas ymmärrettävästi turhautuu matkan varrella. Kukapa mielellään kertoisi vaikeuksistaan ja rajoitteistaan ensin työvoimatoimiston ja sosiaalitoimen yhteisessä aktivointihaastattelussa, sitten töidenjärjestelytoimiston työvoimaneuvojalle, sitten työtoimiston työhönottajalle, tulevalle ryhmänsä työnjohtajalle ja pahimmassa tapauksessa vielä häntä laitoksessa ohjaavalle henkilölle. Nyttemmin mutkia on pyritty tilanteen mukaan vetämään suoremmiksi ja keventämään prosessia.

Vaikka kuntouttavan työtoimintalain mukaan kuntouttavan työtoiminnan järjestäminen on koko kunnan asia, ei näin kuitenkaan ole tapahtunut. Käytössä olevat paikat ovat opetusviraston muutamat työpajat, töidenjärjestelytoimiston verstaat ja työtoimiston paikat. Töidenjärjestelytoimiston ollessa aktivointihaastattelua seuraava instanssi, jossa asiakas käy, saattoi alun hidas ohjaaminen työtoimiston palveluihin johtua paitsi monipolvisesta haastattelumenettelystä, myös oman työpajatoiminnan turvaamisesta.

Toimistojen välinen työnjako, jossa töidenjärjestelytoimisto keskittyisi ns. SAS –toimintaan (selvitys-arviointi-sijoitus) lähinnä haastatteluilla ja lyhyillä työkyvynarvioinneilla ja muilla kursseilla, ja työtoimisto järjestäisi sopivaa työkeskus- tai ryhmämuotoista toimintaa, ei ole aina toiminut suunnitellusti. Samoin ostopalveluina yksityiseltä (Katja Noponen Oy) hankitut voimavarakurssit olisi voitu järjestää jo olemassa olevin yhteyksin, esimerkiksi työtoimiston sos.tyko –kursseina (sosiaalitoimen asiakkaille tarkoitettu työhön ja koulutukseen valmentava kurssi).

Lisäksi herää kysymys, johtuivatko näiden ostopalvelukurssien ainakin aluksi hyviltä näyttäneet tulokset asiakasaineksen tarkoitushakuisesta valinnasta, eli olisiko heidät voitu työllistää suoraankin. Myöhemmin kurssien kesto on venynyt aiemmasta kuukaudesta jopa kolmen kuukauden jaksoihin. Töidenjärjestelytoimiston ja opetusviraston verstaiden ja pajojen toiminnalla ei niinikään ole nykyisiin avoimiin työmarkkinoihin kovinkaan suurta kosketuspintaa, vaan toiminta painottuu pääosin arjen, työelämän yleisten pelisääntöjen ja yleisen elämänhallinnan lisäämiseen. Toimistojen toiminnoissa on siis päällekkäisyyttä, joka vaikeuttaa johtamiseen kuuluvaa yhteistyötä eri toimijoiden välillä ja tuhlaa resursseja.

Alun problematiikkaa Kustaankartanon vanhustenkeskuksessa käytiin läpi ensimmäisessä vetämässäni kehityskeskustelussa, joka oli samalla yksi omaan opiskeluuni liittyvistä näytöistä ko. työnjohtajan kanssa 16.5.2002 seuraavasti:





KEHITYSKESKUSTELU


”Todettiin työnjohtajan perustehtävän Kustaankartanon vanhustenkeskuksessa onnistuneen kiitettävästi. Uuden toimintamallin, kuntouttavan työtoiminnan käynnistäminen ja edellisistä huonoista kokemuksista laitoksen henkilökunnalle syntyneiden kielteisten mielikuvien purkaminen oli haastava tehtävä, josta hän suoriutui hyvän tilannetajunsa ja neuvottelutaitojensa avulla. Tuen pyytäminen esimieheltä tarvittaessa ei ole ollut ongelmallista, ja muutoin työnjohtaja on toiminut itsenäisesti ja hyvin aloitteellisesti mm. erilaisten tiedotteiden, lomakkeiden ja muiden alusta pitäen itse luotavien käytäntöjen muokkaamisessa”.

”Aluksi suunnitellut kymmenkunta kuntouttavan työtoiminnan paikkaa olivat jo käytettävissä, mutta koska niihin ei saatu tekijöitä, on nyt ollut nähtävissä henkilökunnan kiinnostuksen sammumista asiaa kohtaan. Vaaraksi arvioitiin sijoittamisen vaikeutuminen syksyllä sisätiloihin siirryttäessä, jos tekijöitä ei saada ajettua taloon sisään nyt, kun esimerkiksi ulkotöitä olisi tarjolla”.

”Työnjohtaja on kokenut yhteistyön sekä esimiehen että työtovereiden kanssa toimivaksi, ja työhyvinvointiin on vaikuttanut voimakkaimmin turhautuminen toiminnan verkkaiseen käynnistymiseen. Todettiin kuitenkin yhdessä, että perustehtävässä eli kuntouttavan työtoiminnan paikkojen luomisessa on onnistuttu, ja ettei meille ohjattujen ihmisten vähyyteen nyt voida juurikaan vaikuttaa”.

”Loppuvuoden aikana pidetään kiinni nyt olemassa olevista paikoista etsimättä aktiivisesti uusia tehtäviä, koska edellisiinkään ei ole saatu tekijöitä. Ryhmään voidaan ottaa muutama ihminen sisään työnjohtajan ehdottamalla tavalla ilman tarkempaa tehtävän määrittelyä, ja hän etsii talon sisällä näille henkilöille työtehtäviä tarvittaessa vaikka päivittäin. Lisäksi otetaan työllistettyjä, jos näitä on loppuvuodesta tavalliseen tapaan runsaasti tarjolla määrärahoja näyttäessä jäävän töidenjärjestelytoimistossa käyttämättä. Heidän avullaan voitaisiin avata joitakin väyliä tehtäviin, joita myöhemmin voisivat tehdä kuntouttavaan työtoimintaan ohjatut”.

”Työnjohtaja jatkaa toimintakäytäntöjen kehittämistä, ja välittää kuntouttavassa työtoiminnassa oleville mahdollisimman paikkansapitävää tietoa etuuksien maksatuksesta ja jatkomahdollisuuksista. Nyt todettiin, ettei aina ole voitu luottaa siihen, mitä yhteistyökumppanit ovat luvanneet, vaan työnjohtaja on joutunut olemaan yhteydessä näihin ja selvittelemään toimimattomia käytäntöjä ja välittämään tietoa asiakkaalle, vaikka toimintalinjausten mukaan tämän ei pitäisi olla työtoimiston tehtävä. Todettiin kuitenkin mahdottomaksi erottaa toisistaan kuntouttavan, mielekkään työn tarjoaminen ja asiakkaan neuvominen tälle kuuluvien etuuksien käytössä”.

Tällä hetkellä, helmikuussa 2003, Kustaankartanossa työskentelee työnjohtajan alaisuudessa 16 henkilöä. Näistä 10 tekee erilaisia avustavia töitä vanhusten parissa, ja uutena toimintana on aloitettu ATK-taitojen opettaminen vanhuksille. Tietokoneopetuksesta on saatu rohkaisevia tuloksia jopa Alzheimer-potilaiden parissa mm. Englannissa.

Samalla konseptilla perustettiin alkuvuodesta 2002 kuntouttavan työtoiminnan ryhmä myös Riistavuoren vanhustenkeskukseen. Riistavuori tuntui ulkopuolisen silmin enemmän keskusjohtoiselta kuin Kustaankartano, jossa pelisäännöt ja henkilösuhteet oli rakennettava paitsi taloittain, myös jopa osastoittain. Kun aiempia epäonnistumisiakaan ei jouduttu alusta pitäen paikkailemaan, uskallettiin Riistavuoreen myös ottaa ihmisiä hiukan harvemmalla seulalla kuin Kustaankartanoon aluksi.

Molempiin laitoksiin on sittemmin otettu myös tukityöllistettyjä kuntouttavaan työtoimintaan osallistuvien lisäksi. Tämä on tuntunut toimivalta järjestelyltä mm. työaikoihin ja joihinkin vastuisiin liittyvien kysymysten kannalta. Myös joidenkin kuntouttavalla työtoiminnalla aloittaneiden polku on jatkunut tukityöllistämiseen asti.

Riistavuoresta on löytynyt monenlaista avustavaa työtä. Suoraa vanhustyötä on tehty seurustelun, ulkoiluttamisen ja saattoavun muodossa, kotipalvelun tukena on siivottu asuntoja ja hoidettu kauppa-asioita, saunottajan apuna on ollut henkilöitä auttamassa pukemissa, riisumisessa, pesemisessä ja hiusten laittamisessa. Ulko- ja pihatöitä on löytynyt, silittämistä, siivoamista, kiinteistöhuoltoa ja huonekalujen ja apuvälineiden kunnostamista. ATK-taitoisille on löytynyt erilaisia avustavia toimistotöitä.

Tekemätöntä työtä vanhustenkeskuksissa siis tuntuu löytyvän, kunhan luottamus kantahenkilökunnan ja asukkaiden kanssa saavutetaan. Valmiilla konseptilla olisi kumpaankin laitokseen ollut mahdotonta mennä siten, että ensin olisi etsitty työtehtäviä ja sitten palkattu työnjohtaja ohjaamaan näihin kohteisiin sijoitettuja työntekijöitä. Siksi tämäntyyppinen työ asettaa suuret vaatimukset työnjohtajan persoonalle; hänen varassaan luottamus rakentuu ja työtehtäviä alkaa löytyä, tai sitten ei.

Vates-info kertoi kuntouttavasta työtoiminnasta vanhustyön kentässä näin:

”Työtoimiston kuntouttavaan työhön sijoittamat ihmiset ovat vaikeasti työllistyviä, mutta Eerikäiselle rajoitteiden joukko on laaja. Se sisältää päihdeongelmaisia, liikuntarajoitteisia tai muutoin toimintakyvyltään rajoittuneita, pitkäaikaistyöttömiä, joiden ote työelämästä on herpaantunut ja ammattitaito ruostunut tai jotka on syrjäytetty vaikkapa ikärasismin vuoksi. Monet paluumuuttajatkin kuuluvat tähän kategoriaan”.

”Vaikeasti työllistyvä pitkäaikaistyötön voi Eerikäisen mukaan olla myös huippuälykäs. ’Yhteistä näille ihmisille on, etteivät he oikein sovi mihinkään muottiin eivätkä sopeudu normaaleilla ehdoilla työmarkkinoille’. Eerikäisen hankkeissa kaksi nykyistä kasvualuetta on kohdannut toisensa: kuntouttava työtoiminta ja vanhustyö”.

”Helsingin kaupungin työtoimiston koti- ja laitospalveluyksiköllä on lisäksi neljä vajaakuntoisten ja pitkäaikaistyöttömien ryhmää, jotka käyvät auttamassa vanhuksia heidän kotonaan tukihenkilön opastamina. ’Vaikeastikin vajaakuntoiset pystyvät tekemään kotisiivousta, kunhan heillä on tukihenkilö, joka opastaa heitä töissä’, Helsingin kaupungin työtoimiston toimistopäällikkö Pertti Siukola tietää”.

”Kotisiivoustyössä Siukola näkee todellisen markkinaraon vammaisten ja vajaakuntoisten työllistämiseksi. ’Markkinat ovat rajattomat’”.

4.3 Johtamisen näkökulma

Kehitys- ja palautekeskusteluissa työnjohtajien kanssa olen kenttätyöntekijän näkökulmasta pyrkinyt kiinnittämään erityistä huomiota työnjohtajan realistiseen perustehtävään, laajasti ymmärrettyyn kuntoutuksen käsitteeseen, jota olen tämänkin lopputyöni 2.5 –luvussa yrittänyt avata. Pysyvää huoltosuhteisten ryhmää ohjaavan työnjohtajan on helpompi nähdä oman työnsä vaikutukset työhön osallistuvan henkilön elämän myönteisinä muutoksina. Keskusteluissa heidän kanssaan kuten omistakin kokemuksistani olen huomannut, että paljon voidaan tehdä, mutta vain aivan poikkeustapauksissa kukaan heistä sijoittuu nykyisillä joustamattomilla ehdoilla avoimille työmarkkinoille. Ihmisen elämäntilanne kuitenkin kohenee merkittävästi, ja siitä oman työn palkitsevuus on ammennettava pienehkön palkan lisäksi.

Tukityöllistettyjen kanssa toimittaessa työnjohtajan asemakin on toinen. Vaikka hyviin tuloksiin päästäisiin, ei enempää ole tehtävissä. Jakso loppuu, odotellaan sopivan mittaisen työttömyyskauden täyttymistä uuden työhönosoituksen saamiseksi, ja mahdollisesti palataan tätä odoteltaessa takaisin lähtöruutuun, ellei pari askelta taaksepäinkin.

Kuntouttavaa työtoimintaa vetävät työnjohtajat, kuten kaikki muutkin, ovat kokeneita kenttätyöntekijöitä, ja ymmärtävät kyllä realiteetit paremmin kuin lainvalmistelijat näyttävät haluavan ymmärtää. Kun työttömyys on suurelta osin rakenteellista, ei sitä juurikaan voida nykytoimin alentaa aktivoimalla tai kontrolloimalla. Heidän ohjaamissaan työntekijöissä tapahtunut muutos on palkitsevaa ja auttaa jaksamaan, mutta kun polkuja eteenpäin ei ole, tuntuu työ ymmärrettävästi joskus turhauttavalta.

Kunkin työnjohtajan työ on erittäin itsenäistä ja vastuullista. On vastattava eri tavoin työrajoitteisista omista alaisistaan, palvelua vastaanottavan hallintokunnan tai laitoksen omaisuudesta, heidän asiakkaittensa tyytyväisyydestä ja turvallisuudesta sekä yhteistyökumppaneiden kanssa rakennettavista hyvistä ja toimivista henkilösuhteista. Uutena työpäällikkönä olen siinä mielessä päässyt hyvin vähällä, että yksikön sisäinen henki, valmius toisten auttamiseen ja kyvyt itsenäisiin ongelmanratkaisutilanteisiin kentällä ovat näiden kokeneiden työnjohtajien vahvuuksia. Itsenäiseen työotteeseen olen entisen esimieheni tavoin pyrkinyt kaikkia kannustamaankin, ollen toki aina käytettävissä, kun olen sen itse kokenut omilta esimiehiltäni kannustavana luottamuksen osoituksena.

Uusien toimintojen käynnistäminen samanaikaisesti uuden yksikön perustamisen ja minun työpäälliköksi siirtymiseni kanssa ei ole aiheuttanut juuri lainkaan sellaista muutosvastarintaa tai taantumista, kuin lukemastani alan kirjallisuudesta olisin odottanut. Niissä käytännön tai tiedollisen tason kysymyksissä, joissa minulla vielä on paljonkin oppimista, ovat sekä alaiseni, kollegani, muut toimistomme työntekijät ja esimieheni tulleet aina enemmän kuin puolitiehen vastaan. Televisiosta tuttua makkaramainosta siteeratakseni: ”We have this thing called reilu meininki”.



5. JOHTOPÄÄTÖKSET

5.1 Taloudellinen vastuu

Valtio on nyt siirtämässä suurta osaa pitkäaikaistyöttömyyden hoidosta kuntien vastuulle. Jos tähän ei samaan aikaan tarjota taloudellisia resursseja, on yhtälö kestämätön. Lainsäädännössä olisi ollut syytä pohtia myös eläkelaitosten ja jopa yksityisten suurten työnantajien taloudellista vastuuta käynnistettäessä toimintaa, joka tulee olemaan tuloksiltaan lähinnä sosiaalipalvelua, kuntoutusta, johon kuntalaisella on paitsi velvollisuus myös oikeus. Ristiriitaiseksi kysymyksen tekee se, ettei monellakaan pitkäaikaistyöttömällä ole mitään diagnoosia, vaan pitkittynyt työttömyys on rakennetyöttömyyttä. Työttömyyden hoidon taas pitäisi olla valtion ja työvoimahallinnon asia.

5.2 Viranomaisyhteistyö

Paitsi taloudellisen, myös toiminnan hallinnollisen ja kehittämisvastuun tulisi perustua eri toimijoiden vastuualueiden selkiyttämiseen ja eriyttämiseen. Moniammatillinen yhteistyö eri sektoreiden ja hallintokuntien välillä voi olla ongelman sijasta myös vahvuus, jopa nykytilanteessa pitkäaikaistyöttömyyden hoitamisen ehdoton edellytys.

Ellei henkilö työllisty normaaleilla työvoimahallinnon palveluilla, tarvitaan ehdottomasti omalla alueellaan pysyttelevää SAS –toimintaa, jonka tuloksilla olisi myös todellista painoarvoa asiakkaan aktivointi- tai kuntoutussuunnitelmaa eteenpäin vietäessä. Tämä tarkoittaisi käytännössä työkyvyttömien ihmisten siirtämistä eläkkeelle, joka mielestäni vastoin Aktiivinen sosiaalipolitiikka –työryhmän muistiossa esitettyä periaatetta (7) juuri nimenomaan olisi aktiivista sosiaalipolitiikkaa. Työikäinenkään ihminen ei tule työkykyiseksi tai työmarkkinakelpoiseksi sillä, että eläkelaitos toteaa hänen voivan tehdä jotain sellaista työtä, mitä ei ole olemassa.

Rajoitteiden ollessa eläkkeeseen riittämättömiä, mutta avoimilta työmarkkinoilta poissulkevia, tulisivat kysymykseen erilaiset fyysisen tai psyykkisen kuntoutuksen muodot. Osa voisi epäilemättä hyötyä näistä, mutta uskoisin niiden olevan pitkälti korvattavissa kehittämällä nyt suunniteltua kuntouttavaa työtoimintaa siihen täysin rinnastettavan, Helsingissä jo pitkään järjestetyn huoltosuhteisen työn suuntaan etuuksiltaan ja siltä osin, että kiinnittyminen siihen voisi olla pysyväisluontoista, ellei edellytyksiä työsuhteeseen tuetusti avoimista työmarkkinoista puhumattakaan ole edellytyksiä. Painopiste olisi tällöin sosiaalisessa kuntoutuksessa ja elämänhallinnan ylläpidossa.

5.3 Palkkatukijärjestelmä

Jotta mahdollisesti eri vaiheiden kautta vaivalla aikaansaatu työkyky ja kuntoutuminen eivät karisisi kuin vesi hanhen selästä määräaikaisen tukityöjakson loputtua, tulisi työnantajalle, kunnalle tai yksityiselle maksaa jossakin muodossa jatkuvaa kompensaatiota ostamalleen työpanokselle, joka ei ehkä kaikilta osin vastaa työmarkkinoilta samaan hintaan ostettavissa olevaa työvoimaa. Erilaiset eläkkeet tai sosiaaliturvajärjestelmistä saatavat työnantajalle maksettavat tuet voisivat hyvinkin luoda varsinkin palvelualoille tällaisia pysyviä työpaikkoja.

Ruotsissa on jo yli kymmenen vuoden ajan kehitetty ns. lönebidrag-mallia, jonka piirissä on jo noin 60 000 vaikeasti työllistyvää henkilöä. Tässä mallissa on perusideana tarjota suoraa tukea itse työntekijän työllistymiseen, sen sijaan että investoitaisiin työtiloihin, koneisiin, tuotekehittelyyn, markkinointiin ym.

5.4 Sosiaaliset yritykset

Niin sanotuista sosiaalisista yrityksistä ollaan hakemassa yhtä keinoa lisätä työpaikkatarjontaa vaikeasti työllistyville pitkäaikaistyöttömille. Itse sosiaalisen yrityksen käsite mielletään eri toimijoiden parissa eri tavoin, ja laki sosiaalisista yrityksistä on vasta luonnosteluvaiheessa.

Vates-säätiön järjestämillä sosiaalisten yritysten neuvottelupäivillä 12.2.2003 Karjalatalolla Helsingissä työministeriön ylitarkastaja Silja Romo puhui aiheesta ”Laki sosiaalisista yrityksistä – valmistelutilanne ja tausta-ajatuksia”. Romon mukaan sosiaalisten yritysten tarkoituksena on edistää ja tukea erityisryhmien työllistymistä, jolloin ne ovat työllistäviä eivätkä kuntouttavia sosiaalisia yrityksiä. Näin ollen tällaiset hankkeet kuuluvat työvoimahallinnon toimialaan.

Vaikka jollakin myöhemmin säädettävällä lailla tämäkin pitkäaikaistyöttömyyden hoitoon tähtäävä toiminta saataisiin kuntouttavan työtoiminnan tavoin sysättyä valtiolta kuntien harteille, minun on hyvin vaikea mieltää siitä saatavia taloudellisia hyötyjä. Ideanahan on liiketoiminta, jossa osa työntekijöistä olisi vajaakuntoisia. Nähdäkseni tästä voi seurata vain kaksi mahdollisuutta.

Ensimmäinen, näennäisesti parempi vaihtoehto olisi sosiaalisen yrityksen saaminen itsekannattavaksi. Tällaisiakin puheenvuoroja olen kuullut asiantuntijapiireissä käytettävän, eikä kyseessä ollut leikinlasku. Jos yrityksellä olisikin niin mahtava liikeidea, että sillä tehtäisiin rahaa käyttäen vajaakuntoista työvoimaa, on enemmän kuin todennäköistä, että samalla konseptilla toimivia yrityksiä alkaisi syntyä lisää sillä erotuksella, että ne pyrkisivät ostamaan mahdollisimman hyvää työvoimaa mahdollisimman halvalla.

Toinen, varsin paljon todennäköisempi vaihtoehto olisi se, että sosiaalinen yritys ei olisi liiketaloudellisessa mielessä kannattava, vaan siihen olisi jatkuvasti pumpattava ulkoapäin lisää rahaa niiden investointien lisäksi, joita yrityksen infrastruktuurin hankkiminen jo olisi edellyttänyt. Jos sosiaalinen yritys tällöin olisi yhtä kuin taloudellisesti kannattamaton, vajaakuntoisille palkkatuloa järjestävä yritys, tuntuisi mielekkäämmältä käyttää rahat koneiden ja tilojen sijasta suoraan palkkatukeen, ja tuottaa tavaroiden asemesta palveluita vaikkapa sosiaalipuolella.

5.5 Kentän kuuleminen lainsäädännössä

Laki kuntouttavasta työtoiminnasta muodostaa pääosan siitä aktiivisen sosiaalipolitiikan reformista jonka eduskunta hyväksyi joulukuussa 2000. Itse laki astui voimaan syyskuussa 2001. ”Kuntouttavan työtoiminnan lain toimeenpano” (Stakes, Työpapereita 3/2002) on raportti, jossa tarkastellaan sosiaali- ja terveysministeriön tilauksesta kuntien sosiaalijohtajien ja työvoimatoimistojen johtajien kokemuksia kuntouttavan työtoiminnan lain toimeenpanosta. Aineisto kerättiin touko- ja kesäkuussa 2002 lähetetyllä kyselyllä, jossa esitettiin erilaisia väittämiä. Tässä oli mukana 50 sosiaalitoimistoa ja 43 työvoimatoimistoa. Raportti valmistui 21.8.2002.

Raportin yhteenvedossa todetaan muun muassa näin: ”Toimeenpanon aikana ilmenneet lainsäädännön mukanaan tuomat positiiviset vaikutukset näkyvät selvimmin lisääntyneenä viranomaisten välisenä yhteistyönä. - - - Varauksellisimmin suhtauduttiin lainsäädännöstä esitettyihin väittämiin, jotka selvimmin liittyivät työttömän työllistymisedellytysten paranemiseen. - - - Vaikka nyt saadut tulokset kuntouttavan työtoiminnan lain toimeenpanosta noudattavat pitkälti vuoden 2001 odotuksia, ilmenee eri aikana saatujen tulosten välillä myös joitakin eroja. Ensinnäkin usko siihen, että lainsäädännön katsottiin olevan hyvä väline vähentämään työttömien syrjäytymistä ja lisäämään heidän aktiivisuuttaan on hiljalleen hiipumassa. Toiseksi, viranomaisten välinen ja kasvanut yhteistyö näyttäisi sujuneen johtajien kokemuksen mukaan osin ennakoitua kivuttomammin”. (Kuntouttavan työtoiminnan lain toimeenpano, s.34, Stakes 3/2002).

Sosiaali- ja terveysministeriön ja työministeriön yhteisestä toimeksiannosta puolestaan valmistui Stakesin ja kuntoutussäätiön yhdessä tekemä arviointitutkimus 29.11.2002. (Aktiivisen sosiaalipolitiikan reformi 2001, Stakes, Työpapereita 4/2002). Aineisto muodostuu 51 kunnan alueella asuvien aktivointisuunnitelmaan osallistuneiden työttömien puolen vuoden välein toteutetun kyselyn vastauksista. Ensimmäisen kyselyn täyttivät työvoimatoimiston virkailija ja asiakas heti aktivointisuunnitelman laatimisen jälkeen, ja puolen vuoden kuluttua näille asiakkaille lähetettiin seurantakysely. Seurantakyselyyn vastasi 53,4% asiakkaista, ja vastanneista avoimille työmarkkinoille oli sijoittunut 8%.

Tutkimuksessa puhutaan paljon aktivointipolitiikasta, aktivointisuunnitelmista ja asiakkaan kokemuksista niistä, aktivoivista toimenpiteistä, hyvinvointiresursseista, ja kuntouttavasta työtoimintalaista kerrotaan näin: ”Ilmenneisiin tarpeisiin ja työttömyyden hallinnan solmukohtiin kehitettiin Suomen aikaisempien aktivointikäytäntöjen rinnalle viimesijainen aktivointijärjestelmä, jossa työllisyystavoitteen lisäksi painotetaan erityisesti työttömien työmarkkinavalmiuksia edistävää kuntoutusta”. (Aktiivisen sosiaalipolitiikan reformi 2001, s. 13, Stakes, Työpapereita 4/2002).

Huomio on tässä tutkimuksessa kääntynyt avoimille työmarkkinoille ihmisiä ohjaavasta laista selvästi sosiaalisempiin ja subjektiivisempiin asioihin. Seurantakyselyssä kartoitetaan ihmissuhteita, vapaa-aikaa ja hyvinvointia. Työllistymisvaikutuksesta ei toki olisi kovin paksua tutkimusta saanutkaan tehdyksi.

Kun kuntouttava työtoiminta oli hallituksen tärkein väline työttömyyden alentamiseksi, ja tämä puolestaan yksi hallituksen keskeisimpiä tavoitteita, kun tulokset ovat mitä ovat, ja lisäksi lain valmisteluvaiheessa päättäjillä oli käytössään runsaasti materiaalia päätöksentekonsa tueksi, voi vain esittää kainon toivomuksen, että jatkossa lainsäädännössä kuunneltaisiin herkemmällä korvalla kentän ääntä, eikä kuntalaisia palloteltaisi ja lopuksi taas hylättäisi oman onnensa nojaan tarjoamalla tyhjää kuppia halpahintaisen ja läpinäkyvän taloudellisen edun tavoittelun vuoksi.

Kuntoutuksesta, kuntouttavasta työtoiminnasta, yksilön oikeuksista ja velvollisuuksista yhteiskunnassa

Kirjoitin 1997 diakonintutkintoni lopputyöksi kirjasen ”Suojatyö vuosituhannen vaihteessa – mitä, missä, miksi?”. Työ julkaistiin Helsingin kaupungin sosiaaliviraston C-julkaisusarjassa. Koska tämän kirjoituksen otsikon kuten em. läpyskänkin aiheet ovat nyt 13 vuotta myöhemminkin varsin ajankohtaisia, selailen, lainaan ja kommentoin sitä mielivaltaisesti omaksi ilokseni paremman tekemisen puutteessa.

Muuttuvat työmarkkinat

Sotien jälkeen ennen maatalousvaltaisessa Suomessa tapahtui maaltapako kaupunkeihin ja teollisuusammattien yleistyminen palkkatyömuotona. Nykyisin väkeä siirtyy jatkuvasti pois teollisuusammateista, ja suurimmaksi työllistäjäksi ovat muodostuneet palveluelinkeinot. Maataloustuotteiden tuotanto on lisääntynyt viimeksi kuluneina vuosikymmeninä tasaisesti työntekijämäärän samalla pienentyessä. Samoin on nykyisin laita teollisuuden tuotannon ja teollisuustyöntekijöiden määrän suhteen. Teollisuuden työntekijämäärän väheneminen ei ole siis tilapäinen ilmiö, vaan pysyvä kehityssuunta.

Työ on siirtynyt pelloista ja tehtaista toimistoihin ja palvelupaikkoihin, kuten kauppoihin, pankkeihin, päiväkoteihin tai muihin palveluyksiköihin. Myös säilyneet teollisuuden työpaikat edellyttävät itsenäisempää otetta työhön kuin aikaisemmin. Yksinkertaisten töiden osuus on vähentynyt ja yhä useammin työ tehtaassa vaatii laajempaa tuotantoprosessin tuntemusta. Yhteiskuntamme on siirtynyt uuteen kehitysvaiheeseen, johon kehittyneemmät teolliset yhteiskunnat ovat tulleet yksi toisensa jälkeen.

Tätä taustaa vasten moniosaajista, resursseista, voimavaroista, kuoriutumistaan odottavista kultamunista ja aivan ovella olevan huutavan työvoimapulan paikkaajista puhuminen tuntuu varsin absurdilta, kun puheena olevilla henkilöillä tarkoitetaan patriarkaalisesta paimentolaiskulttuurista tulevia, luku- ja kirjoitustaidottomia, ahdasmielisen, suvaitsemattoman, laajentumishaluisen, väkivaltaisen fundamentalistisen uskonnon läpilyömiä maahanmuuttajia, jotka ovat tulleet Suomeen täkäläisen hyvinvointivaltion ja vastikkeettoman ylöspidon houkuttelemina.

Elinkeinoelämän rakennemuutos, työvoiman ylitarjonta ja julkisiin menoihin kohdistuvat leikkauspaineet saavat vajaakuntoisille henkilöille soveltuvan työtoiminnan järjestämisen näyttämään paitsi vaikealta ja perusteluita vaativalta, myös taloudellisesti kyseenalaiselta. Tässä työssäni etsin vastausta mm. kysymykseen, onko vajaakuntoisten henkilöiden työllistäminen tärkeää ja mielekästä myös silloin, kun parempikuntoisiakin on saatavilla riittämiin?


Syrjäytyminen ja moniongelmaisuus

Syrjäytyminen on yksilön ja yhteiskunnan välisten siteiden heikkenemistä. Työttömyys, yksinäisyys, köyhyys, avuttomuus ja poikkeavuus ovat syrjäytymisprosessissa sekä syinä että seurauksina vaikuttamassa siihen, että yksilö jää nyky-yhteiskunnassa tyypillisten kulutusmallien ja normaalien sosiaalisten suhteiden ulkopuolelle. Hän jää myös usein pois yhteiskunnallisesta vallankäytöstä ja vaikuttamisesta.

Syrjäytymisessä on kysymys toimintaresurssien puutteesta ja huono-osaisuuden kasautumisesta. Köyhyys rajoittaa elämänhallinnan mahdollisuuksia, ja toisaalta esimerkiksi tietojen ja tiettyjen sosiaalisten taitojen puute voi olla yhtenä syynä vaikuttamassa siihen, että taloudellisestikin menee huonosti. Näyttää siltä, että lähitulevaisuudessa syrjäytyminen perustuu yhä useammin sosiaalisen ja kulttuuripääoman, tiedon, taidon ja koulutuksen puutteeseen.

Käsitys jonka mukaan syrjäytyminen voisi johtua yksilön ominaisuuksista pikemmin kuin yhteiskunnan rakenteissa osin näkymättömänäkin lymyävästä rasismista tai vastikkeetta jaetun rahasumman pienuudesta voi tuntua aikansa eläneeltä. Jos kuitenkin lähdetään siitä, että näissä väittämissä voisi olla totuuden jyvänen, joudutaan pakostakin kysymään, voitaisiinko syrjäytyneisyyden valtakunnallista kokonaissaldoa merkittävästi pienentää asettamalla maahanpääsyn ehdoksi tiettyjen kriteereiden täyttäminen.

Syrjäytymisessä siis jonkin resurssin, kyvyn tai taidon vajavaisuus tai puute aiheuttaa puutteellista suoriutumista jollakin toisella elämänalueella. Syntyy noidankehä, jossa siltä, jolla ei juuri mitään ole, otetaan pois sekin vähä, mitä hänellä on. Tämä ilmiö selittää myös moniongelmaisuutta, joka näkyy usein käytännössä mm. yksilön lisääntyneenä yhteiskunnan kustantamien sosiaali-, terveyshoito- ja järjestyspalveluiden käyttönä.


Kuntoutus – keskeinen käsite

Sosiaaliturvajärjestelmät ovat kehittyneet invalidihuoltolain säätämisen jälkeen huomattavasti kattavammiksi. Asenneilmasto on muuttunut myönteisemmäksi näiden järjestelmien kautta toimeentulonsa saavia kohtaan, eikä erilaisten vajaakuntoisuuden perusteella myönnettävien tukien ja eläkkeiden vastaanottaminen enää leimaa saajaansa ympäristön silmissä samalla tavoin kuin vielä 40-50 vuotta sitten. Yhteiskunta ei myöskään nykyisessä kehitysvaiheessaan kaipaa kovinkaan kipeästi jokaisen jäsenensä työpanosta, päinvastoin; monet ihmiset saavat nykyisin oman toimeentulonsa siitä, että yrittävät keksiä toisille töitä. Jos vajaakuntoisten työllistämisessä olisi kysymys vain heidän työpanoksensa saamisesta yhteiskunnan hyödyksi ja heidän aineellisen toimeentulonsa turvaamisesta, olisi siitä jo ehkä luovuttukin. Se, että näin ei ole tapahtunut, voisi johtua joko sokeasta vahan toistamisesta ja täydellisestä näköalattomuudesta, tai sitten vajaakuntoisten työllistäminen ja työtoiminta vastaavat joihinkin sellaisiin tarpeisiin, joiden tyydyttäminen palvelee myös yhteiskunnan etua.

Kehitysvammaisten ja mielenterveysongelmaisten työtoiminnassa ja huoltosuhteisessa suojatyössä tämä kuntouttava, sosiaalisia ja elämäntaidollisia valmiuksia ylläpitävä ja rakentava funktio on ilmeinen, eikä ulkopäin tuleva paine taloudellisen voiton tuottamiseen ole kovin suuri. Odotukset avoimille työmarkkinoille työllistymisestä ovat myös useimmiten realistisella pohjalla.

Kun siirrytään työsuhteisen suojatyön ja avoimilla työmarkkinoilla tapahtuvan tukityöllistämisen tarkasteluun, arviointiperusteet ja odotukset usein muuttuvat. Asenteet lähenevät sotien jälkeistä invalidihuoltolain luomisen aikaa, ja suojatyön ja työllistämisen tavoitteeksi tai ideaaliksi asetetaan helposti, ei enempää eikä vähempää kuin kuntoutuminen avoimille työmarkkinoille ansaitsemaan oma toimeentulonsa.

Laki kuntouttavasta työtoiminnasta (189/2001) tuli voimaan 01.09.2001. Kuntouttavan työtoiminnan tavoitteina on edistää työllistyvyyttä ja työvoiman käyttöä. Sen tarkoituksena on parantaa kuntoutettavien edellytyksiä työllistyä avoimille työmarkkinoille sekä edistää heidän mahdollisuuksiaan osallistua koulutukseen ja muuhun työhallinnon tarjoamaan työllistämistä edistävään toimenpiteeseen. Laki velvoittaa kunnat ja työvoimatoimistot yhteistyöhön kullekin asiakkaalle sopivan aktivointisuunnitelman ja palvelukokonaisuuden laatimiseksi.

Kuntouttava työtoiminta ei tuonut Helsingin jo ennestään kattaviin palvelujärjestelmiin mitään muuta uutta kuin kunnan järjestämisvastuun, ja nyt 2010 alusta alkaen toimintaan osallistumisvelvollisuuden kaiken ikäisille, myös yli 25-vuotiaille. Enempää järjestämisvastuu kuin osallistumisvelvollisuuskaan eivät ole ainakaan yksiselitteisesti hyviä asioita enempää kunnalle kuin kuntalaisellekaan.

Helsingin kaupungin sosiaaliviraston sosiaalisen ja taloudellisen tuen päällikkö Leila Palviainen esiintyi 25.8.2009 Ajankohtaisessa Kakkosessa kertomassa, että kun maksaa Kelalle kuukausittain "sakkomaksuja", eli kunnan osuuksia niiden pitkäaikaistyöttömien työmarkkinatuista, joita kunta ei ole pystynyt tai halunnut työllistää tai muutoin aktivoida, niin kyllä "mielessä käväisee" onko siinä mitään järkeä, kun toimittaja tätä näillä sanoilla kysyi. Samana vuonna heinäkuun loppuun mennessä oli maksettu lähes 9,5 miljoonaa euroa. Maksut ovat lisääntyneet tasaisesti, ja tulevat Palviaisen linjalla lisääntymään edelleen. Palviainen kuitenkin vetosi siihen, että palkkatuetun työn määrärahat eivät vain riitä.

Eihän Palviainen missään nimessä esimerkiksi johtamani alayksikön toimintaan milloinkaan ole edes yrittänyt saada Henkilöstökeskuksesta tukityöllistettyjä, tai erityisemmin mitään muitakaan resursseja, päinvastoin. Itse asiassa vasta sosiaali- ja terveystoimesta vastaavan apulaiskaupunginjohtajan Paula Kokkosen selvityspyyntö "Kotihoidon tukiryhmien" tilanteesta pisti suitset väliaikaisesti suuhun koko toiminnan alasajolle. Toiminnan ideanahan on pitkäaikaistyöttömien tekemä avustava työ Terveyskeskuksen Kotihoidossa. Tulokset ovat jo yli neljän vuoden ajan olleet erittäin myönteisiä. Aiheesta kertoo mm. viimeisin Tehy-lehti.

Tämä ei nyt kuitenkaan ole edes villakoiran ydin. Kuten Leila Palviainen ja minä hyvin tiedämme ja aikanaan vielä varmistin hallitusneuvos Päivi Kermiseltä Työ- ja elinkeinoministeriöstä, mikä tahansa aktiivitoimenpide, kuten kuntouttava työtoiminta, työharjoittelu työmarkkinatuella ja työelämävalmennus riittävät siihen, ettei kunnan osuutta työmarkkinatuesta tarvitse maksaa. Jo nyt tällaisia henkilöitä on säästöliekillä olevassa oman alayksikköni toiminnassa jatkuvasti yli sata, ja toimintaa olisi mahdollista ja toivottua laajentaa moninkertaiseksi.

Kysymys on laajemmassakin yhteiskunnallisessa mielessä tärkeä vaikuttaessaan useamman keskeisen kansalaisryhmän hyvinvointiin ja elämänhallintaan. Heitä ovat vanhukset ja pitkäaikaissairaat, joiden palveluita on karsittu, yhä vaativammiksi tulevien avoimien työmarkkinoiden kelkasta pudonneet työikäiset, jotka ilman mielekästä tekemistä oireilevat pahaa oloaan eri tavoin, ja näiden lapset, jotka jakavat vanhempiensa osattomuuden mahdollisuudesta rakentaa ja ylläpitää omalla työllään yhteiskuntaa, jossa on hyvä elää. Siksi Muutos 2011:n puolueohjelmassa mainitaan tästäkin:

"Avoimille työmarkkinoille sijoittumattomille työikäisille ja (osa)työkykyisille järjestetään mielekästä, pysyvää yleishyödyllistä työtä, jolla heidät sitoutetaan yhteiskunnan jäseniksi ja jonka avulla heidän työpanoksensa koituu yhteiskunnan hyväksi".

Pakko ei rakenna hyvää motivaatiota. Itse henkilökohtaisesti en ole minkään "pakkotyön" kannalla. Yleishyödyllisen työn järjestämisen ja tarjoamisen tulisi perustua osallistujan vapaaehtoisuuteen, eikä se veisi normaaleita työsuhteita, koska vaihtoehtona ei olisi työn teettäminen vakituisessa kovapalkkaisessa työsuhteessa, vaan näiden tehtävien tekemättä jättäminen. Kyseessä olisivat eräänlaiset välityömarkkinat.

En myöskään olisi heikentämässä työttömyys- ja sosiaaliturvajärjestelmää. Jo nyt lait ja asetukset mahdollistavat työhaluttoman työnhakijan asiakkuuden päättämisen työvoimahallinnossa, ja sosiaalitoimen puolella toimeentulotuen leikkaamisen 20%:lla tai 40%:lla. Jos kuka mieluummin räkii kattoon nauttien leikattua, alle 250 euroa kuukaudessa olevaa toimeentulotukea, niin kyllä minä sen hänelle suon, kunhan on Suomen kansalainen tai mielekkäiden lakien mukaan laillisesti maassa. Sivistysmaan toimintakulttuuriin ei kuulu kenenkään em. kriteerit täyttävän henkilön jättäminen täysin tyhjän päälle. Sen sijaan kansalaisen ainakin moraalisiin velvollisuuksiin kuuluu kantaa oma kortensa kekoon, muodossa tai toisessa. Monissa maissa viimesijaiseksi turvaksi tarkoitettu toimeentulotuki ei mahdollista toimettomalle (osa)työkykyiselle oman maan kansalaiselle "normaalia" elämää, vaan tarkoituskin on, että jotain muuta aktiviteettia ja tulon lähdettä on oltava. Muiden maiden kansalaisille yhteisestä kakusta ei leikata yleensä lainkaan.

Ajattelen hyvän ja tyydyttävän työn olevan samanlainen onnenpotku kuin hyvän ja tyydyttävän puolisonkin; on ihmisen omalla vastuulla hankkia ominaisuuksia, kykyjä ja taitoja, joilla sellainen saadaan. Jos tämä ei kuitenkaan onnistu, voi joku hyvyyttään tehdä pienen intervention tarjoutumalla esittelemään vähemmän vetovoimaisen vaihtoehdon joko omista tuttavistaan tai työelämästä. On sitten täysin tuon toisen oma ratkaisu, tyytyykö hän olemassa olevaan tilaansa vai tarttuuko tarjottuun vaihtoehtoon.

Yleishyödyllisen työn näen olevan sellaista työtä, jonka järjestäminen liiketoimintana on taloudellisesti kannattamatonta, mutta joka tuottaa hyvää aineellisessa, henkisessä, siveellisessä tai yhteiskunnallisessa mielessä, ei kohdistu vain rajoitettuihin henkilöpiireihin ja joka ei tuota toiminnallaan siihen osallisille taloudellista etua osinkona, voitto-osuutena taikka kohtuullista suurempana palkkana tai muuna hyvityksenä. Esimerkkeinä tulevat etsimättä mieleen vanhusten avustaminen ulkoilussa ja asioimisessa, kouluaan aloittavien koulumatkan turvaaminen, ympäristön siistiminen jne. Tehtäviä, jotka muuten jäisivät tekemättä, ja joiden tekijällä ei muuten olisi mitään tekemistä.

Mutta voi hyvinkin olla mahdollista että on joku järkevämpi ja oikeudenmukaisempi tapa ratkaista ongelma joka syntyy siitä, että on olemassa töitä joista ei olla valmiita maksamaan yhteisistä verovaroista avoimien työmarkkinoiden kanssa kilpailukykyistä palkkaa, ja on olemassa työikäisiä ihmisiä, joilla ei ole riittävän pahaa diagnosoitua sairautta, vikaa tai vammaa, joka oikeuttaisi työkyvyttömyyseläkkeeseen, mutta työkyky on syystä tai toisesta kuitenkin alentunut niin, ettei työllistyminen avoimille työmarkkinoille ole realistista edes kuntoutuksen ja koulutuksen kautta. Minä en vain ole sellaista vielä keksinyt.

On kokemusten mukaan kiistatonta, että työtoimintaan tai palkkatuettuun työhön pakottaminen menemättä jättämistä millään tavoin sanktioimalla pääsääntöisesti vie asioita huonoon suuntaan. Poikkeuksena tietysti työttömyyden perusteella rahallisia etuuksia nostavat, jotka todellisuudessa eivät halua eivätkä aio ottaa työtä vastaan. Mutta ajattelemani kohderyhmä ei siis pääse töihin avoimille työmarkkinoille, tai ei pysty suoriutumaan niillä vallitsevista työsuhteen ehdoista ja velvoitteista.

Helsingin työvoiman palvelukeskuksen tällä hetkellä toiminnan järjestäjiltä edellyttämä ja ihan itse laatima poissaoloilmoituskäytäntö johtaa siihen, että sairauspoissaoloista, lääkärintodistuksella tai ilman, tulee selvityspyyntö, ja Kelan sairauspäivärahan omavastuuosuus takaa sen, että sairastaminen näkyy kuntoutujan kukkarossa. Selvityspyyntö ja etuuksien katkaiseminen seuraa myös työtoimintapaikan kanssa sovittujen, lakisääteisten vapaapäivien pitämisestä ja vaikkapa oman vanhemman äkillisen ja arvaamattoman kuoleman aiheuttamista järjestelyistä, kuten juuri tänään kuulin.

Työvoiman palvelukeskus kyllä kertoo olevansa syytön siihen, että selvityspyynnöt lähtevät ja edut katkaistaan, ja että Työ- ja elinkeinoministeriön laatima lomake on vaikeaselkoisempi eikä muuttaisi tilannetta mitenkään. Siksi sitä ei kentälle olekaan laitettu tilannetta sekoittamaan, vaan laadittu Duurissa oma lomake, jonka on katsottu olevan paras vaihtoehto kaikille osapuolille. Asiakkaan asioissa työparina Duurissa toimivat sosiaalipuolen sosiaaliohjaaja ja työhallinnon puolelta työvoimaohjaaja, joka on vastuuhenkilönä mm. näissä poissaoloihin ja etujen maksatuksiin liittyvissä asioissa. Vaikka sosiaaliohjaajan ja työtoimintapaikan työvalmentajan tai muun esimiehen välillä voidaan pitää tiivistäkin yhteyttä asiakasasioissa, on työvoimahallinnon ja tätä kautta työvoimaohjaajan linja se, että he eivät soittele asiakkaan asioissa. Poissaoloilmoituksen saatuaan työvoimaohjaaja siis tekee lausunnon poissaolosta Kelaan ja lähettää selvityspyynnön asiakkaalle. Tulee tietenkin mieleen, että jos työvoimaohjaaja on näin ehdoton, niin eikö hänen työparinsa Duurissa voisi ottaa jotain roolia tässä ja vaikka soittaa työtoimintapaikkaan, vaikuttaahan toimeentulon katkaiseminen välittömästi myös hänen toimialansa asioihin, motivaatioon, jatkamiseen ym.

Duurin ja Työhönkuntoutuksen joidenkin työtekijöiden välinen kissanhännänveto ja nokittelu kaatuu muutenkin yhteisen asiakkaan niskaan. Duuri pyrkii nyt vuoden alusta määräämään senkin, milloin asiakas saa pitää lakisääteiset vapaapäivänsä kuntouttavasta työtoiminnasta, ja me puolestamme haluamme noudattaa sitä koko lain voimassaoloajan harjoitettua käytäntöä, että asiakas ja työtoimintapaikka sopivat mielekkään ja kuntoutustavoitetta palvelevan ajankohdan tauolle. Tästä aiheutuu se, että selvityspyyntö lähtee näistä vapaapäivistäkin, jopa niistäkin vapaista, jotka on sovittu ennen uuden, lakiin perustumattoman käytännön läpipuskemisen yrittämistä. Soittaessani Kelan työttömyysajan tukien neuvontanumeroon ilmoittaakseni asiakkaan poissaolon syystä ja muusta asiaanliittyvästä problematiikasta ilman Duuria kävi ilmi, että näin ei voida menetellä, vaan ilmoituksen pitää tulla nimenomaan Duurilta.

Tässä lukuisien vastaavien joukosta poimitussa esimerkkitapauksessa puolestaan pitkään kuntouttavassa työtoiminnassa olleelta erittäin säännölliseltä, tarvittaessa työvalmentajia sijaistaneelta ja työtehtävänsä aina mallikelpoisesti hoitaneelta henkilöltä katkaistiin etuudet yhden sairaspäivän takia, sairaspäivän, jonka hän oli täysin asianmukaisesti ilmoittanut työtoimintapaikkaan. Henkilö lähti juomaan, yli vuoden oma ja ammattihenkilöstön panostus valui harakoille. Tällainen ei motivoi ketään.



Kun työttömien joukon kova ydin ei työllistynyt hyvinäkään aikoina, ei se työllisty nytkään, vaan Duurissa jumittaa tuhansia henkilöitä sijoittumatta mihinkään. Ne muutamat sadat, jotka muodostavat poikkeuksen kiinnittymällä kuntouttavaan työtoimintaan, ovat myös se joukko, joka saa tuta järjestelmän lyhytnäköisyyden (tai oikeastaan sokeuden) ja sen määräämät sanktiot koko niiden voimalla. Ostarilla toimettomina räkiviä nämä huolet eivät kosketa, vaan raha tulee tilille aivan niin kuin ennenkin. Yrittämisestä ja aktiivisuudesta rankaistaan.

Vapaaehtoisuuden lisäksi kaikenlaisen aktivoitumisen tulisi nykyisen käytännön vastaisesti näkyä asianomaisen taloudessa myönteisellä tavalla. Nykyisin on mahdollista maksaa yksityisen tai kunnallisen sektorin työnantajalle jatkuvaa, ei vain määräaikaista palkkatukea, joka kompensoisi vajaakuntoisen työntekijän puutteellista työkykyä. Tätä mahdollisuutta ei ainakaan Helsingissä tietääkseni käytetä.

Minimipalkoista luopuminen ei ehkä olisi mahdotonta, jos se tehtäisiin esimerkiksi siten, että kuntoutustutkimusten ja työkyvyn arviointien jälkeen todettaisiin tietynsuuruinen haitta, ja palkka olisi soviteltavissa tämän mukaan. Tällöinkin olisi useimmissa tapauksissa varmasti valtion ja kunnan vastaantulo tarpeen verotuksen, osatyökyvyttömyyseläkkeen tai muun vastaavan muodossa, mutta muussa tapauksessahan nämä henkilöt olisivat kokonaan elätettävinä, osallistumisen ja osallisuuden ulkopuolella lieveilmiöineen, ja mahdollisesti heidän joutilaat kätensä tekisivät vähemmän rakentavia asioita kuin tässä toisessa tapauksessa.

Niin ikään olisi varmasti mahdollista sellainenkin käytäntö, jossa vaikeassa työmarkkina-asemassa olevat saisivat ansaita jonkin summan omalla työllään niin, ettei se vaikuttaisi ainakaan koko ansaittua summaa vastaavalla määrällä muihin etuuksiin.

Perusajatuksena siis kaikkiaan se, että kun jollakin tavoin kuitenkin on välttämätöntä tehdä tulonsiirtoja verovaroista niille, jotka eivät täytä kaikkia kovenevien työmarkkinoiden vaatimuksia, niin tehtäisiin ne sellaisella tavalla, joka kannustaa aktiivisuuteen, ei toimettomuuteen. Niin kauan kuin asenne on yksioikoinen "auki tai kiinni" -periaate, eli joko elättää itsensä työllään tai on toisten työssäkäyvien elätettävänä, on rationaalisesti toimivan vaikeasti työllistyvän valinta joutilaisuus.


Kuntoutus hissinä ja laskuvarjona

Kuntoutusprosessin ajatellaan usein olevan nousujohteinen suhteessa alkutilanteeseen. Tällöin kuntoutuksen tuloksena on paremmin kyvyin ja valmiuksin varustettu yksilö. Tämä arviointitapa on kuitenkin mielestäni relevantti vain lähtötilanteen ollessa suhteellisen vakiintunut ja pysyvä. Näin voi olla esimerkiksi joidenkin fyysisten ja psyykkisten vajavuuksien kohdalla.

Kuntoutuksen ideaa voidaan kuitenkin tarkastella myös yleisemmin kuin yksinkertaisesta ”takaisin työelämään” –näkökulmasta. Kuntoutus voidaan ajatella pyrkimyksenä kumota sairauden, kyvyttömyyden, osaamattomuuden ja syrjäytymisen vaikutuksia yksilön elämässä. Tavoitteita asetettaessa kannattaa työstää kysymyksiä, lakkaako kuntoutus olemasta kuntoutusta, tai ainakin kannattavaa kuntoutusta, jos kuntoutujan tila koheneekin vain hieman? Entä jos alaspäin vievä syrjäytymisen kierre vain pysähtyy – tai vauhti vain hieman hidastuu?

Mielestäni keskeinen kuntoutuksen kriteeri voisi olla se, että yksilön elämänhallintaan ja toimintakykyyn kielteisesti vaikuttavien elementtien merkitystä pyritään vähentämään, ovatpa nämä sitten tiedollisia, taidollisia, fyysisiä, psyykkisiä tai sosiaalisia vajavuuksia. Jos kuntoutuksen tarpeen aiheuttaa etenevä sairaus tai prosessi, riittää mielestäni epäsuotuisan kehityksen pysäyttäminen tai hidastaminen täyttämään kuntoutuksen tunnusmerkit; yksilön kokonaistilanne on kuntoutuksen avulla parempi kuin ilman kuntoutusta.

Jos sana ”yksilö” korvataan sanoilla ”Suomi-niminen kansallisvaltio”, ja kuntoutuksen asemasta puhutaan Muutos 2011:n ajamasta järkevämmästä politiikasta, aletaan taas olemaan asian ytimessä. Suomea on jo sattunut, ja sille on käymässä vielä huonommin, ellei sitä uhkaavaa etenevää prosessia, hallitsematonta maahanmuuttoa kaikkine lieveilmiöineen saada pysäytettyä. Vaikka 2011 vaaleissa ei saataisikaan veret seisauttavaa äänivyöryä, olen kuitenkin iloinen voidessani uskoa, että olen tehnyt ainakin oman osani tässäkin kuntoutusprosessissa.

Syrjäytymisen ja moniongelmaisuuden voidaan epäilemättä katsoa kuuluvan jälkimmäiseen luokkaan. Yhden ongelma-alueen aiheuttamat toimintavajeet heijastuvat yhä uusille elämän alueille, elinpiiri supistuu, ongelmat kasautuvat ja yksilö syrjäytyy yhä enemmän. Syrjäytymisprosessia ehkäisevät toimenpiteet, yhtenä näistä vajaakuntoisen sijoittaminen työtoimintaan tai suojatyöhön riippumatta siitä, työllistyykö asianomainen myöhemmin avoimille työmarkkinoille, on siis syrjäytymisvaarassa olevien yksilöiden kuntoutusta.


Työn mielekkyys ja palkka

Toimeentulon kokeminen itseansaituksi on tärkeää lähes jokaiselle, ainakin kapitalismin hengen ja protestanttisen työn etiikan muovaamissa teollistuneissa länsimaissa eläville. Korostetusti tämä tulee esiin itsetunnon ongelmista kärsivien päihde- ja moniongelmaisten henkilöiden keskuudessa.

1991 ohjaamaani suojatyöryhmään tuli hiukan yli 20-vuotias nuori mies. Koulut olivat jääneet kesken, työhistoriaa ei ollut, kymmenkunta vuotta kestänyt erilaisten päihteiden käyttö oli rajua ja asuinpaikkana oli huone Linnankadun asuntolassa kahden muun miehen kanssa jaettuna. Nuori mies, kutsuttakoon häntä tässä yhteydessä vaikkapa Peraksi, aloitteli kompastellen työuraansa muuttomiehenä. kahdenkeskisissä keskusteluissa Pera kertoi majoituksensa aiheuttamista hankaluuksista. Erityisesti nousi esiin toisen, vanhemman asuinkumppanin jatkuva nälviminen ja kahden nuoremman nimitteleminen sosiaalipummeiksi. Itse tämä vanhempi mies oli eläkkeellä, ja koki oman toimeentulonsa kunniallisesti ansaituksi.

Yhdeksänkymmentäluvun asuntolat, Linnankatu, Pursimiehenkatu eli Nubis, Keijon maja, Sahaajankatu puhumattakaan Kyläsaaren surffipuolesta olivat jotakin ihan muuta kuin tämän päivän vastaanottokodit; ei liehunut monessa huoneessa silloin edes apean näköisiä verhoja. Ne olivat kuitenkin paikkoja, joihin suomalaissyntyinen, työikäinen ”joutoväki” majoitettiin silloin, kun elämä oli päässyt kriisiytymään. Samoihin aikoihin aloitettiin työmarkkinoiden vaatimuksiin vastaamattoman joukon laajamittaisempi maahantuonti muiden maiden kriisialueilta, mutta tämän väestönosan tarpeisiin onkin kyllä sitten löytynyt kiitettävästi varoja.

Peran, kuten muidenkin samoista lähtökohdista aloittaneiden työssäkäynti oli ryyppy- ja pilleriputkien katkomaa. Peran kaverin saama suurehko perintö sai työasiat taas kerran unohtumaan, ja meno oli rajua. Sosiaalipummin leima ja muut vanhat kaunat olivat sitten karvastelleet nuoren miehen mielessä niin kovin, että hän viinan ja pillerien purkaman kaunan ja vihan vallassa kuristi ansaittua eläkettään nauttineen kämppäkaverinsa. Apua hakemaan lähtenyt huoneen kolmas asukas koki saman kohtalon, mitä Pera vilpittömästi katui viedessäni hänelle tupakkaa Pasilan poliisitalolle, missä hän oli pidätettynä ennen vankilaan siirtoa.

Työn sisällön tulisi olla sellaista, että tekijä voi mieltää sen hyödylliseksi. Monilla suojatyön tarpeessa olevilla on jo takanaan pitkä kokemus sosiaalihuollon eri järjestelmien objektina olemisesta. Varsinkin sellaiset henkilöt, joilla on takanaan työhistoriaa, voivat kokea vähäsisältöiset ja haasteita tarjoamattomat työtehtävät sosiaalisena kontrollina. Ikänsä maansiirtokoneita kuljettanut Reiska perusteli joskus haluttomuuttaan turhaksi kokemiaan työtehtäviä kohtaan tokaisemalla: ”Siitähän meille maksetaan, ettei me olla Hakaniemen torilla”! (Helsingissä sijaitseva tori, jonka laitamilla ryyppyporukat kuluttavat aikaa).


Miten työ kiittää tekijäänsä?

Yksilön kokemuksen kannalta on merkittävää, mieltääkö hän itsensä työyhteisönsä täysivaltaiseksi, ehkä arvostetuksikin jäseneksi, vai poikkeaako hän muista työsuhteensa perustan tai kykyjensä puolesta. Vakituinen työpaikka luo turvallisuutta ja toisenlaisen motivaation kuin tehtävä, jonka tietää pian loppuvan. Myöskään itsetunnon rakentumiselle tärkeitä onnistumisen kokemuksia ei itsestäänselvästi tuoteta sillä, että vajaakuntoinen henkilö siirretään tai sijoitetaan avoimille työmarkkinoille. Tärkeää on nimenomaan se, miten hän kokee täyttävänsä uudessa työyhteisössä olevan paikkansa. On vaikeaa määritellä yleispätevästi, onko kehitysvammaisten työkeskuksen luotetuin työntekijä onnellisempi supermarketin varastoapulaisena vai entisessä tehtävässään työkeskuksessa.

Yleisen oikeudenmukaisuuden lisäksi tätäkin näkökulmaa kannattaisi pitää esillä kun mietitään ”positiivisen syrjinnän” ja erilaisten kiintiöiden kaltaisia poppakonsteja lääkkeiksi yhtään mihinkään.

Avoimet työmarkkinat pyrkivät taloudelliseen tuottavuuteen ja kannattavuuteen. Siksi ne rekrytoivat parasta saatavilla olevaa työvoimaa halvimpaan mahdolliseen hintaan. Hyödytöntä tai tuotannolle haitallista työvoimaa ne eivät ota lainkaan. Kuntoutumisen tärkeimpiä lähtökohtia on oma motivaatio, jonka yksi edellytys taas on haastava ja mielekäs tehtäväkenttä. Kun työvoimahallinto työllistää henkilön työmarkkinatukien avulla, ei kuntoutuksen ja motivaation kannalta edullinen sijoittaminen useinkaan tule kysymykseen. Pätevin valitaan, ja hän tekee huonolla motivaatiolla omille edellytyksilleen vaatimatonta työtä.

Sosiaalihuollon työtoiminnassa ja suojatyössä tuottavuuden ei ainakaan pitäisi olla keskeisellä sijalla, muutoin kuin välillisesti, palvellessaan kuntoutustavoitetta. Tehtävään tai työryhmään voidaan ottaa ehkä hyvinkin vajavainen työntekijä, jolle tehtävä tuntuu haasteelliselta.


Vaikea rajanveto

Vajaakuntoisten työllistämistilanne on edelläkäsitellyn aineiston valossa melko jäsentymätön. Samantyyppisistä ongelmista kärsivien ihmisten samankaltaisiin tarpeisiin vastataan päällekkäisillä järjestelmillä, ja vastuuta ongelmakansalaisten tilanteen hoitamisesta pallotellaan viranomaistaholta toiselle. Vajaakuntoinen henkilö ei ole helposti miellettävissä ainakaan taloudellisessa mielessä resurssiksi tai voimavaraksi. Liiketaloudellisin periaattein toimivat organisaatiot haluavat siirtää ongelman sosiaali- ja terveydenhuollon sektorille, jonka pitäisi joko hoitaa omansa tai tuottaa kelvollista työvoimatavaraa saamistaan raaka-aineista.

Viimeksi kirjoitin kaupungin sekavasta ja päällekkäisestä työllisyysasioiden hoidosta 23.9.2009: "Välityömarkkinat sopisivat erinomaisesti toisaalta ylläpitävänä toimintana ja toisaalta työuralla eteenpäin ohjaavana toimintana Työhönkuntoutuksen palveluihin. Ylläpitävää kuntouttavaa työtoimintaa ei tähän mennessä ole ollut, vaikka sille on ehdottomasti tarvetta. Sen sijaan koulutukseen tai avoimille työmarkkinoille soveltumaton henkilö on heitetty kylmästi järjestelmästä ulos. Välityömarkkinat pitäisivät sisällään siis kaiken työtoiminnan, suojatyön, työkyvyn arvioinnin, erilaiset valmennukset ja tietysti tuetut työsuhteiset ratkaisut kuten palkkatukityön. Eli kuntoutuksellisuus olisi edelleen kaiken toiminnan tavoite ja työnteko olisi toiminta-alusta. Kaupungilla eli sosiaalivirastolla tulisi olla välityömarkkinat-toimintayksikkö (tai -osasto), johon kaikki yksiköt Duurista lähtien ja tietysti työllistämisasiat Henkilöstökeskuksestakin tulisi kuulua".

"Nyt kun kuntouttavan työtoimintalain muutos tuo ehdottomasti ja lopullisesti vastuun näistä asioista sosiaalivirastolle, on aika laittaa hynttyyt yhteen ja lopettaa tuo iänaikuinen piirileikki tai kuurupiilo toisen syyyllistämisineen ja ottaa pallo haltuun".

Nyt kun kuntouttava työtoimintalaki velvoittaa työttömän osallistumaan kuntouttavaan työtoimintaan ja kunnan sitä järjestämään, on pallopeli työvoimahallinnon, Kelan ja kaupungin erilaisten työllistämisasioista vastaavien instanssien välillä jäähtymisen sijasta käynyt entistäkin kiihkeämmäksi, kun kokonaisuutta ei johda kukaan tai mikään.


Johtopäätökset

Vajaakuntoisten kuntoutuksessa työn ja sen ohella annettavien muiden kuntoutuspalveluiden keinoin voidaan nähdä kehittämistarvetta kahdella rintamalla. Taloudellisen sekä hallinnollisen ja kehittämisvastuun jakaminen mielekkäällä ja tarkoituksenmukaisella tavalla valtion, kuntien, eläkelaitosten ja yksityisten yritysten kesken on oma suuri kysymyksensä, ja vajaakuntoisten työllistämisen ja muun kuntoutuksen sisällöt, muodot, työtavat ja -kohteet ovat omansa.

Nyt, kun kahdeksan toimintavuoden jälkeen Koti- ja laitospalvelut on kasvanut määrällisesti toiseksi suurimmaksi Työhönkuntoutuksen yhdeksästä alayksiköstä, yhteistyökumppanit Terveyskeskuksessa toivovat jatkuvasti toiminnan laajentamista, tekevät toimintaamme kehuvia raportteja ja ehdottavat meille perustellusti kaupunginjohtajan "Vuoden saavutus" -palkintoa, toiminnastamme kerrotaan mediassa ja siitä halutaan kuulla muiden kaupunkien vastaavan alan toimijoiden parissa, työhyvinvointikyselyt antavat toimistomme parhaita tuloksia niin palkatun henkilökunnan kuin asiakastyöntekijöidenkin parissa, Kotihoidon vanhusasiakkaat ja heidän omaisensa kiittävät, laajentamismahdollisuudet ovat lähes rajattomat ja jokainen uusi asiakaspaikka säästää kaupungille selviä euroja yksistään Kelalle suoritettavien sakkomaksujen muodossa, ja lyhyeksikin ajaksi avoimeksi tuleville työpaikoillemme hakee kokenutta ja pätevää väkeä kaupungin muista työllistämisasioita hoitavista yksiköistä enkä minäkään ole vielä saanut kenkää, niin näyttää ilmeiseltä että kuntoutuksen sisältöjä, muotoja, työtapoja ja -kohteita on jo onnistuttu melko hyvin löytämään. Hallintopuoli on sitten oma tragikoominen lukunsa.

Nykyisin vajaakuntoisten työllistäminen kuuluu hallinnollisesti työministeriölle ja suojatyö sosiaali- ja terveysministeriölle. Koska kohderyhmänä ovat pääosin samankaltaisissa tilanteissa olevat henkilöt, voisi tilanteen nähdä ongelmallisena ja tarkempia rajauksia vaativana tyyliin "me hoidamme tämän ja te taas tuon". Nykyinen tilanne voidaan kuitenkin nähdä myös mahdollisuutena ja vahvuutena, jos yhteiseksi tavoitteeksi asetetaan kuntoutussuunnitelmaan perustuva asiakkaan kuntoutusprosessi ja eri hallintokuntien ja sektoreiden rajoja ylittävä yhteistyö.

Eri hallintokuntien ja sektoreiden rajat ylittävä yhteistyö on toteutunut operatiivisen toiminnan tasolla loistavasti esimerkiksi sosiaaliviraston Työhönkuntoutuksen ja terveyskeskuksen Kotihoidon välillä. Sen sijaan yhteistyö jopa sosiaaliviraston työllisyysasioista vastaavien organisaatioiden välillä takkuaa ankarasti pienimmissäkin asioissa heti kun mennään strategisen johtamisen, tai ylipäätään johtamisen alueille. Työvoiman palvelukeskus Duuri haluaisi ja yrittää olla se organisaatio, joka "omistaa asiakasprosessin" ja vastaa asiakkaan kuntoutussuunnitelmasta. Kun omatkaan asiat eivät pysy järjestyksessä, pienintäkään halua rakentavaan vuorovaikutukseen muiden kentän toimijoiden kanssa ole, ja yritykset rakentaa jotain kariutuvat kerta toisensa jälkeen lyhytjänteiseen ja tempoilevaan suunnitteluun ja toimintaan, huonoon henkilöstöjohtamiseen oman väen kesken ja yksioikoiseen sanelupolitiikkaan suhteessa toivottuihin yhteistyökumppaneihin, on Helsingin kaupungin työllisyysasioiden hoito huonommissa kantimissa Duurin jälkeisenä aikana kuin ennen Duuria.

Tahdon ja määräyksen kaupungin työllisyysasioiden keskitetyn hoidon järjestämiseen pitää tulla riittävän korkealta taholta, ja perustettavaan elimeen tulee valita käytännössä järki-ihmisiksi osoittautuneita toimijoita kaikista nykyisistä näiden asioiden kanssa työskentelevistä organisaatioista. Näitäkin ihmisiä on.

Sitä päivää odotellessa, kahden viikon päästä on taas liksa...