Minä

Olen Harri Eerikäinen, Helsingissä 17.1.1964 syntynyt mies.
Olen tehnyt vaihtelevia töitä tynnyritehtaalta teurastamoon 16-vuotiaasta lähtien. Koulutukseltani olen diakoni, ja olen toiminut vuodesta 1989 alkaen erilaisissa sosiaalipuolen tehtävissä työhön, työllistymiseen, kuntoutumiseen ja näihin liittyvien kysymysten kentässä. Vuodesta 1990 olen ollut Helsingin kaupungin sosiaaliviraston palveluksessa.
Elämääni on mahtunut paljon niin iloa, valoa ja rakkautta, kuin myös surua, pimeyttä ja välinpitämättömyyttä. Olen usein kirjoittamalla halunnut ymmärtää mennyttä elämääni oppiakseni ja kasvaakseni siitä, ja usein tarve tähän on ollut suurin silloin kun ilon ja valon määrä on ollut pienin. ”Jolla onni on, se onnen kätkeköön” kehottaa vanha sananlasku, ja vaikken sitä ole mitenkään erityisesti pyrkinyt noudattamaan, niin näin vain näyttää käyneen enemmän tai vähemmän silloin, kun olen kirjoittanut itselleni kovin henkilökohtaisista asioista. Tätä älköön otettako puolusteluna, sillä en kaipaa lukijoilta myötätuntoa tai hyväksyntää, olen sinut menneisyyteni kanssa, elän mielekästä nykyhetkeä enkä toivo kovinkaan monia asioita tulevaisuudelta. Ne liittyvät perheeseeni, yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen ja siihen, mitä aamulla näen peiliin katsoessani.

Vaikka siis kerrontani varsinkin menneisyyteni osalta välillä saattaa olla vähintäänkin omaleimaista, en enempää kadu elämääni kuin ylpeilekään sillä, en ole mielestäni ylimielinen mutten nöyräkään, jos sillä tarkoitetaan mielistelevää asennetta. Jos nöyryys on oppimiskykyä ja totuudelle avointa mieltä, niin kuin jotkut ajattelevat, niin sellaista nöyryyttä haluan uskoa hiukan oppineeni, ja olevani valmis oppimaan lisää.

Olen etsinyt omien arvojeni mukaista ja minun tärkeinä pitämiäni asioita ajavaa poliittista puoluetta ja yhteiskunnallisen vaikuttamisen kanavaa jo useita vuosia. Vihreissä minuun vetosivat luonnon- ja ympäristön suojelu ja kestävä kehitys, joiden takana olen vahvasti ollut ja olen edelleen, vaikken koskaan Vihreisiin liittynytkään. Nykyisin heidän ajamansa maahanmuuttopolitiikka tuhoaisi kuitenkin toteutuessaan täysin ne arvot, elämäntavan ja sen Suomen, jossa olen syntynyt, jollaisessa haluan elää ja jossa haluan aikanani myös kuolla.

Toimin jonkin aikaa Perussuomalaisissa jäsenenä, mutta kaipasin edelleen omista arvoistani johtuen vieläkin ryhdikkäämpiä kannanottoja mm. maahanmuuttopolitiikasta, ja historiaani liittyen areenaa jolla toimia täydestä sydämestäni käytettävissä olevin voimin. Sellaisen löysin Juha Mäki-Ketelän ja muutaman muun aktiivin perustamasta Muutos 2011 ry:stä, jonka alkuvaiheissa olen jo saanut ilon ja kunnian olla mukana, ja jonka toimivaksi puolueeksi saamiseen kohdistan tällä hetkellä kaikki yhteiskunnalliset ponnistukseni.

torstai, 3. joulukuuta 2009

Sopivuuteni julkiseen tehtävään, 15.11.2009

Moni on kyseenalaistanut sopivuuteni julkiseen, joskus ylipäätään mihinkään tehtävään, ei siksi että epäilisi kykyjäni, tahtoani tai motiiveitani, vaan siksi, ettei menneisyyteni ole läheskään tahraton. Ja ”mitä ennen on ollut, sitä on vastakin oleva”… Elämässä ei yleensäkään saa takuita kuin toisarvoisiin asioihin, ei koskaan niihin tärkeimpiin. Tuskin tulevaisuutenikaan tulee olemaan tahraton.

Sitä ehkä kannattaa kuitenkin miettiä, miten tällaiseen tosiseikkaan suhtautuu. Jos olisin pätevä mekaanikko tai LVI-ammattilainen, moniko pitäisi minua esteellisenä korjaamaan autonsa tai viemäröintinsä, varsinkin jos olisi hätä eikä se oma suosikkijulkkis olisi juuri tulossa hoitamaan asiaa? Joku varmaan pitäisi. OK, tämä asia koskisi vain yhtä ihmistä tai perhettä.

Ehkä voisin toimia myös taloyhtiön hallituksessa tai talotoimikunnassa ja vaikuttaa piha-alueiden kunnostukseen tai ikkunaremontista päättämiseen, vaikka kaikki eivät minua taloyhtiössäni tervehdi. Suurin osa kuitenkin tervehtii.

Töissäkään en ole kaikkien mielestä sopiva niin tavattoman arvokkaaseen tehtävään kuin työpäällikön homma Helsingin kaupungin sosiaalivirastolla pienellä liksalla on. Enemmistön mielestä olen, ellen sopiva, niin pätevä, ja se on saanut rationaalisesti ajattelevien ihmisten mielestä riittää. Kun tämän vuoden alussa oma linjajohto sosiaalijohtajaan saakka yhdessä Kaupunginkanslian ja Henkilöstökeskuksen kanssa oli päättänyt, että eräs johtamani hanke saa loppua ja siirtyä heidän strategiaansa paremmin sopivan sosiaalisen yrityksen hoidettavaksi, oli taas hätä. Ainakin niillä kymmenellä (minun lisäkseni) projektissa vastuutehtävissä toimivalla, ja noin 80:lla toiminnassa muuten mukana olevalla, kotihoidon työntekijöillä ja heidän asiakkaillaan, vanhuksilla ja pitkäaikaissairailla, joita olemme voineet auttaa yli 14 000:lla suoritetulla työtehtävällä. Vanhustenhuollon tilasta en aio revitellä, kun se pitäisi kaikilla jo olla tiedossa, samoin kuin pitkäaikaistyöttömien näköalaton tulevaisuus lisääntyvän turvapaikkaturismin jaloissa. Tehtyäni kahdeksan kuukautta töitä asian eteen itseni ja perheeni toimeentulon riskeeraten, ollaan alas ajettavaksi jo tuomittua toimintaa ensi vuonna laajentamassa yli 50%. Tulos kelpaa kaikille siitä hyötyville hyvin, vaikka sopimattoman miehen aikaansaamanakin. No, tämäkin nyt tietysti koskee vain muutamaa sataa, ehkä korkeintaan tuhatta ihmistä.

Mutta entä sitten kun hätä on kädessä koko kansalla? Meneekö se jotenkin näin?

”Nythän kyseessä on aivan eri luokan asia kuin tukkeutunut paskakaivo, joidenkin satojen kotonaan ilman riittäviä palveluita kärsivän vanhuksen auttaminen, sosiaaliviraston työllisyyden hoitoon vaikuttaminen tai kymmenkunta työpaikkaa. Näitä voi vielä hammasta purren hyväksyä hoitamaan tatuoidun kundin, joka on dokannut, vetänyt, huorannut ja lusinut, mutta nyt saa riittää. Kyllä se on jostain kaivettava uskottava ja tehtävään sopiva henkilö”…

Minun mielestäni asia voi olla päinvastoinkin. Jos jollekin on merkityksellistä, että hädän hetkellä ikäviä, työläitä, leimaavia, vaarallisia tai erityisosaamista vaativia asioita hoitaa samanlaisen taustan, elämänkatsomuksen tai seksuaalisen suuntautuneisuuden jakava tai muuten vain mukava ihminen, niin luulisi että sen ylitse tulvivan vessanpöntön kohdalla olisi enemmän varaa hienostella kuin isommissa kysymyksissä.

Mielekäs kysymyksenasettelu minun kohdallani on mielestäni eniten se, tuonko vai vienkö enemmän Muutos 2011:n kannatusta. Persoonani aiheuttaa varmasti molempia, enkä osaa arvioida kumpaa enemmän. Sen kuitenkin tiedän, että haluan toimia Muutos 2011:ssä ensisijaisesti oman ja perheeni tulevaisuuden vuoksi, sitten sukulaisten, ystävien ja tuttavien vuoksi, sitten muiden Suomen kansalaisten, riippumatta siitä pitävätkö he minusta vai eivät. Se ei ole minun ongelmani, että joku ei pidä minusta eikä siksi katso voivansa ajaa omaa asiaansa sillä tavalla minkä minä tällä hetkellä ymmärrän parhaimmaksi vaihtoehdoksi, Muutos 2011:n kautta. Se ei välttämättä ole tuon toisenkaan ongelma, sillä sivuun jättäytymällä hän vain valitsee sen, ettei hän ole itse osa ratkaisua, vaan luottaa taas siihen, että vapaamatkustajanakin hänen asiansa tulevat hoidetuiksi hyvin. Ja tulevathan ne. Kun joku hoitaa.
Lähettänyt klo 21.55

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)