Muuttuvat työmarkkinat
Sotien jälkeen ennen maatalousvaltaisessa Suomessa tapahtui maaltapako kaupunkeihin ja teollisuusammattien yleistyminen palkkatyömuotona. Nykyisin väkeä siirtyy jatkuvasti pois teollisuusammateista, ja suurimmaksi työllistäjäksi ovat muodostuneet palveluelinkeinot. Maataloustuotteiden tuotanto on lisääntynyt viimeksi kuluneina vuosikymmeninä tasaisesti työntekijämäärän samalla pienentyessä. Samoin on nykyisin laita teollisuuden tuotannon ja teollisuustyöntekijöiden määrän suhteen. Teollisuuden työntekijämäärän väheneminen ei ole siis tilapäinen ilmiö, vaan pysyvä kehityssuunta.
Työ on siirtynyt pelloista ja tehtaista toimistoihin ja palvelupaikkoihin, kuten kauppoihin, pankkeihin, päiväkoteihin tai muihin palveluyksiköihin. Myös säilyneet teollisuuden työpaikat edellyttävät itsenäisempää otetta työhön kuin aikaisemmin. Yksinkertaisten töiden osuus on vähentynyt ja yhä useammin työ tehtaassa vaatii laajempaa tuotantoprosessin tuntemusta. Yhteiskuntamme on siirtynyt uuteen kehitysvaiheeseen, johon kehittyneemmät teolliset yhteiskunnat ovat tulleet yksi toisensa jälkeen.
Tätä taustaa vasten moniosaajista, resursseista, voimavaroista, kuoriutumistaan odottavista kultamunista ja aivan ovella olevan huutavan työvoimapulan paikkaajista puhuminen tuntuu varsin absurdilta, kun puheena olevilla henkilöillä tarkoitetaan patriarkaalisesta paimentolaiskulttuurista tulevia, luku- ja kirjoitustaidottomia, ahdasmielisen, suvaitsemattoman, laajentumishaluisen, väkivaltaisen fundamentalistisen uskonnon läpilyömiä maahanmuuttajia, jotka ovat tulleet Suomeen täkäläisen hyvinvointivaltion ja vastikkeettoman ylöspidon houkuttelemina.
Elinkeinoelämän rakennemuutos, työvoiman ylitarjonta ja julkisiin menoihin kohdistuvat leikkauspaineet saavat vajaakuntoisille henkilöille soveltuvan työtoiminnan järjestämisen näyttämään paitsi vaikealta ja perusteluita vaativalta, myös taloudellisesti kyseenalaiselta. Tässä työssäni etsin vastausta mm. kysymykseen, onko vajaakuntoisten henkilöiden työllistäminen tärkeää ja mielekästä myös silloin, kun parempikuntoisiakin on saatavilla riittämiin?
Syrjäytyminen ja moniongelmaisuus
Syrjäytyminen on yksilön ja yhteiskunnan välisten siteiden heikkenemistä. Työttömyys, yksinäisyys, köyhyys, avuttomuus ja poikkeavuus ovat syrjäytymisprosessissa sekä syinä että seurauksina vaikuttamassa siihen, että yksilö jää nyky-yhteiskunnassa tyypillisten kulutusmallien ja normaalien sosiaalisten suhteiden ulkopuolelle. Hän jää myös usein pois yhteiskunnallisesta vallankäytöstä ja vaikuttamisesta.
Syrjäytymisessä on kysymys toimintaresurssien puutteesta ja huono-osaisuuden kasautumisesta. Köyhyys rajoittaa elämänhallinnan mahdollisuuksia, ja toisaalta esimerkiksi tietojen ja tiettyjen sosiaalisten taitojen puute voi olla yhtenä syynä vaikuttamassa siihen, että taloudellisestikin menee huonosti. Näyttää siltä, että lähitulevaisuudessa syrjäytyminen perustuu yhä useammin sosiaalisen ja kulttuuripääoman, tiedon, taidon ja koulutuksen puutteeseen.
Käsitys jonka mukaan syrjäytyminen voisi johtua yksilön ominaisuuksista pikemmin kuin yhteiskunnan rakenteissa osin näkymättömänäkin lymyävästä rasismista tai vastikkeetta jaetun rahasumman pienuudesta voi tuntua aikansa eläneeltä. Jos kuitenkin lähdetään siitä, että näissä väittämissä voisi olla totuuden jyvänen, joudutaan pakostakin kysymään, voitaisiinko syrjäytyneisyyden valtakunnallista kokonaissaldoa merkittävästi pienentää asettamalla maahanpääsyn ehdoksi tiettyjen kriteereiden täyttäminen.
Syrjäytymisessä siis jonkin resurssin, kyvyn tai taidon vajavaisuus tai puute aiheuttaa puutteellista suoriutumista jollakin toisella elämänalueella. Syntyy noidankehä, jossa siltä, jolla ei juuri mitään ole, otetaan pois sekin vähä, mitä hänellä on. Tämä ilmiö selittää myös moniongelmaisuutta, joka näkyy usein käytännössä mm. yksilön lisääntyneenä yhteiskunnan kustantamien sosiaali-, terveyshoito- ja järjestyspalveluiden käyttönä.
Kuntoutus – keskeinen käsite
Sosiaaliturvajärjestelmät ovat kehittyneet invalidihuoltolain säätämisen jälkeen huomattavasti kattavammiksi. Asenneilmasto on muuttunut myönteisemmäksi näiden järjestelmien kautta toimeentulonsa saavia kohtaan, eikä erilaisten vajaakuntoisuuden perusteella myönnettävien tukien ja eläkkeiden vastaanottaminen enää leimaa saajaansa ympäristön silmissä samalla tavoin kuin vielä 40-50 vuotta sitten. Yhteiskunta ei myöskään nykyisessä kehitysvaiheessaan kaipaa kovinkaan kipeästi jokaisen jäsenensä työpanosta, päinvastoin; monet ihmiset saavat nykyisin oman toimeentulonsa siitä, että yrittävät keksiä toisille töitä. Jos vajaakuntoisten työllistämisessä olisi kysymys vain heidän työpanoksensa saamisesta yhteiskunnan hyödyksi ja heidän aineellisen toimeentulonsa turvaamisesta, olisi siitä jo ehkä luovuttukin. Se, että näin ei ole tapahtunut, voisi johtua joko sokeasta vahan toistamisesta ja täydellisestä näköalattomuudesta, tai sitten vajaakuntoisten työllistäminen ja työtoiminta vastaavat joihinkin sellaisiin tarpeisiin, joiden tyydyttäminen palvelee myös yhteiskunnan etua.
Kehitysvammaisten ja mielenterveysongelmaisten työtoiminnassa ja huoltosuhteisessa suojatyössä tämä kuntouttava, sosiaalisia ja elämäntaidollisia valmiuksia ylläpitävä ja rakentava funktio on ilmeinen, eikä ulkopäin tuleva paine taloudellisen voiton tuottamiseen ole kovin suuri. Odotukset avoimille työmarkkinoille työllistymisestä ovat myös useimmiten realistisella pohjalla.
Kun siirrytään työsuhteisen suojatyön ja avoimilla työmarkkinoilla tapahtuvan tukityöllistämisen tarkasteluun, arviointiperusteet ja odotukset usein muuttuvat. Asenteet lähenevät sotien jälkeistä invalidihuoltolain luomisen aikaa, ja suojatyön ja työllistämisen tavoitteeksi tai ideaaliksi asetetaan helposti, ei enempää eikä vähempää kuin kuntoutuminen avoimille työmarkkinoille ansaitsemaan oma toimeentulonsa.
Laki kuntouttavasta työtoiminnasta (189/2001) tuli voimaan 01.09.2001. Kuntouttavan työtoiminnan tavoitteina on edistää työllistyvyyttä ja työvoiman käyttöä. Sen tarkoituksena on parantaa kuntoutettavien edellytyksiä työllistyä avoimille työmarkkinoille sekä edistää heidän mahdollisuuksiaan osallistua koulutukseen ja muuhun työhallinnon tarjoamaan työllistämistä edistävään toimenpiteeseen. Laki velvoittaa kunnat ja työvoimatoimistot yhteistyöhön kullekin asiakkaalle sopivan aktivointisuunnitelman ja palvelukokonaisuuden laatimiseksi.
Kuntouttava työtoiminta ei tuonut Helsingin jo ennestään kattaviin palvelujärjestelmiin mitään muuta uutta kuin kunnan järjestämisvastuun, ja nyt 2010 alusta alkaen toimintaan osallistumisvelvollisuuden kaiken ikäisille, myös yli 25-vuotiaille. Enempää järjestämisvastuu kuin osallistumisvelvollisuuskaan eivät ole ainakaan yksiselitteisesti hyviä asioita enempää kunnalle kuin kuntalaisellekaan.
Helsingin kaupungin sosiaaliviraston sosiaalisen ja taloudellisen tuen päällikkö Leila Palviainen esiintyi 25.8.2009 Ajankohtaisessa Kakkosessa kertomassa, että kun maksaa Kelalle kuukausittain "sakkomaksuja", eli kunnan osuuksia niiden pitkäaikaistyöttömien työmarkkinatuista, joita kunta ei ole pystynyt tai halunnut työllistää tai muutoin aktivoida, niin kyllä "mielessä käväisee" onko siinä mitään järkeä, kun toimittaja tätä näillä sanoilla kysyi. Samana vuonna heinäkuun loppuun mennessä oli maksettu lähes 9,5 miljoonaa euroa. Maksut ovat lisääntyneet tasaisesti, ja tulevat Palviaisen linjalla lisääntymään edelleen. Palviainen kuitenkin vetosi siihen, että palkkatuetun työn määrärahat eivät vain riitä.
Eihän Palviainen missään nimessä esimerkiksi johtamani alayksikön toimintaan milloinkaan ole edes yrittänyt saada Henkilöstökeskuksesta tukityöllistettyjä, tai erityisemmin mitään muitakaan resursseja, päinvastoin. Itse asiassa vasta sosiaali- ja terveystoimesta vastaavan apulaiskaupunginjohtajan Paula Kokkosen selvityspyyntö "Kotihoidon tukiryhmien" tilanteesta pisti suitset väliaikaisesti suuhun koko toiminnan alasajolle. Toiminnan ideanahan on pitkäaikaistyöttömien tekemä avustava työ Terveyskeskuksen Kotihoidossa. Tulokset ovat jo yli neljän vuoden ajan olleet erittäin myönteisiä. Aiheesta kertoo mm. viimeisin Tehy-lehti.
Tämä ei nyt kuitenkaan ole edes villakoiran ydin. Kuten Leila Palviainen ja minä hyvin tiedämme ja aikanaan vielä varmistin hallitusneuvos Päivi Kermiseltä Työ- ja elinkeinoministeriöstä, mikä tahansa aktiivitoimenpide, kuten kuntouttava työtoiminta, työharjoittelu työmarkkinatuella ja työelämävalmennus riittävät siihen, ettei kunnan osuutta työmarkkinatuesta tarvitse maksaa. Jo nyt tällaisia henkilöitä on säästöliekillä olevassa oman alayksikköni toiminnassa jatkuvasti yli sata, ja toimintaa olisi mahdollista ja toivottua laajentaa moninkertaiseksi.
Kysymys on laajemmassakin yhteiskunnallisessa mielessä tärkeä vaikuttaessaan useamman keskeisen kansalaisryhmän hyvinvointiin ja elämänhallintaan. Heitä ovat vanhukset ja pitkäaikaissairaat, joiden palveluita on karsittu, yhä vaativammiksi tulevien avoimien työmarkkinoiden kelkasta pudonneet työikäiset, jotka ilman mielekästä tekemistä oireilevat pahaa oloaan eri tavoin, ja näiden lapset, jotka jakavat vanhempiensa osattomuuden mahdollisuudesta rakentaa ja ylläpitää omalla työllään yhteiskuntaa, jossa on hyvä elää. Siksi Muutos 2011:n puolueohjelmassa mainitaan tästäkin:
"Avoimille työmarkkinoille sijoittumattomille työikäisille ja (osa)työkykyisille järjestetään mielekästä, pysyvää yleishyödyllistä työtä, jolla heidät sitoutetaan yhteiskunnan jäseniksi ja jonka avulla heidän työpanoksensa koituu yhteiskunnan hyväksi".
Pakko ei rakenna hyvää motivaatiota. Itse henkilökohtaisesti en ole minkään "pakkotyön" kannalla. Yleishyödyllisen työn järjestämisen ja tarjoamisen tulisi perustua osallistujan vapaaehtoisuuteen, eikä se veisi normaaleita työsuhteita, koska vaihtoehtona ei olisi työn teettäminen vakituisessa kovapalkkaisessa työsuhteessa, vaan näiden tehtävien tekemättä jättäminen. Kyseessä olisivat eräänlaiset välityömarkkinat.
En myöskään olisi heikentämässä työttömyys- ja sosiaaliturvajärjestelmää. Jo nyt lait ja asetukset mahdollistavat työhaluttoman työnhakijan asiakkuuden päättämisen työvoimahallinnossa, ja sosiaalitoimen puolella toimeentulotuen leikkaamisen 20%:lla tai 40%:lla. Jos kuka mieluummin räkii kattoon nauttien leikattua, alle 250 euroa kuukaudessa olevaa toimeentulotukea, niin kyllä minä sen hänelle suon, kunhan on Suomen kansalainen tai mielekkäiden lakien mukaan laillisesti maassa. Sivistysmaan toimintakulttuuriin ei kuulu kenenkään em. kriteerit täyttävän henkilön jättäminen täysin tyhjän päälle. Sen sijaan kansalaisen ainakin moraalisiin velvollisuuksiin kuuluu kantaa oma kortensa kekoon, muodossa tai toisessa. Monissa maissa viimesijaiseksi turvaksi tarkoitettu toimeentulotuki ei mahdollista toimettomalle (osa)työkykyiselle oman maan kansalaiselle "normaalia" elämää, vaan tarkoituskin on, että jotain muuta aktiviteettia ja tulon lähdettä on oltava. Muiden maiden kansalaisille yhteisestä kakusta ei leikata yleensä lainkaan.
Ajattelen hyvän ja tyydyttävän työn olevan samanlainen onnenpotku kuin hyvän ja tyydyttävän puolisonkin; on ihmisen omalla vastuulla hankkia ominaisuuksia, kykyjä ja taitoja, joilla sellainen saadaan. Jos tämä ei kuitenkaan onnistu, voi joku hyvyyttään tehdä pienen intervention tarjoutumalla esittelemään vähemmän vetovoimaisen vaihtoehdon joko omista tuttavistaan tai työelämästä. On sitten täysin tuon toisen oma ratkaisu, tyytyykö hän olemassa olevaan tilaansa vai tarttuuko tarjottuun vaihtoehtoon.
Yleishyödyllisen työn näen olevan sellaista työtä, jonka järjestäminen liiketoimintana on taloudellisesti kannattamatonta, mutta joka tuottaa hyvää aineellisessa, henkisessä, siveellisessä tai yhteiskunnallisessa mielessä, ei kohdistu vain rajoitettuihin henkilöpiireihin ja joka ei tuota toiminnallaan siihen osallisille taloudellista etua osinkona, voitto-osuutena taikka kohtuullista suurempana palkkana tai muuna hyvityksenä. Esimerkkeinä tulevat etsimättä mieleen vanhusten avustaminen ulkoilussa ja asioimisessa, kouluaan aloittavien koulumatkan turvaaminen, ympäristön siistiminen jne. Tehtäviä, jotka muuten jäisivät tekemättä, ja joiden tekijällä ei muuten olisi mitään tekemistä.
Mutta voi hyvinkin olla mahdollista että on joku järkevämpi ja oikeudenmukaisempi tapa ratkaista ongelma joka syntyy siitä, että on olemassa töitä joista ei olla valmiita maksamaan yhteisistä verovaroista avoimien työmarkkinoiden kanssa kilpailukykyistä palkkaa, ja on olemassa työikäisiä ihmisiä, joilla ei ole riittävän pahaa diagnosoitua sairautta, vikaa tai vammaa, joka oikeuttaisi työkyvyttömyyseläkkeeseen, mutta työkyky on syystä tai toisesta kuitenkin alentunut niin, ettei työllistyminen avoimille työmarkkinoille ole realistista edes kuntoutuksen ja koulutuksen kautta. Minä en vain ole sellaista vielä keksinyt.
On kokemusten mukaan kiistatonta, että työtoimintaan tai palkkatuettuun työhön pakottaminen menemättä jättämistä millään tavoin sanktioimalla pääsääntöisesti vie asioita huonoon suuntaan. Poikkeuksena tietysti työttömyyden perusteella rahallisia etuuksia nostavat, jotka todellisuudessa eivät halua eivätkä aio ottaa työtä vastaan. Mutta ajattelemani kohderyhmä ei siis pääse töihin avoimille työmarkkinoille, tai ei pysty suoriutumaan niillä vallitsevista työsuhteen ehdoista ja velvoitteista.
Helsingin työvoiman palvelukeskuksen tällä hetkellä toiminnan järjestäjiltä edellyttämä ja ihan itse laatima poissaoloilmoituskäytäntö johtaa siihen, että sairauspoissaoloista, lääkärintodistuksella tai ilman, tulee selvityspyyntö, ja Kelan sairauspäivärahan omavastuuosuus takaa sen, että sairastaminen näkyy kuntoutujan kukkarossa. Selvityspyyntö ja etuuksien katkaiseminen seuraa myös työtoimintapaikan kanssa sovittujen, lakisääteisten vapaapäivien pitämisestä ja vaikkapa oman vanhemman äkillisen ja arvaamattoman kuoleman aiheuttamista järjestelyistä, kuten juuri tänään kuulin.
Työvoiman palvelukeskus kyllä kertoo olevansa syytön siihen, että selvityspyynnöt lähtevät ja edut katkaistaan, ja että Työ- ja elinkeinoministeriön laatima lomake on vaikeaselkoisempi eikä muuttaisi tilannetta mitenkään. Siksi sitä ei kentälle olekaan laitettu tilannetta sekoittamaan, vaan laadittu Duurissa oma lomake, jonka on katsottu olevan paras vaihtoehto kaikille osapuolille. Asiakkaan asioissa työparina Duurissa toimivat sosiaalipuolen sosiaaliohjaaja ja työhallinnon puolelta työvoimaohjaaja, joka on vastuuhenkilönä mm. näissä poissaoloihin ja etujen maksatuksiin liittyvissä asioissa. Vaikka sosiaaliohjaajan ja työtoimintapaikan työvalmentajan tai muun esimiehen välillä voidaan pitää tiivistäkin yhteyttä asiakasasioissa, on työvoimahallinnon ja tätä kautta työvoimaohjaajan linja se, että he eivät soittele asiakkaan asioissa. Poissaoloilmoituksen saatuaan työvoimaohjaaja siis tekee lausunnon poissaolosta Kelaan ja lähettää selvityspyynnön asiakkaalle. Tulee tietenkin mieleen, että jos työvoimaohjaaja on näin ehdoton, niin eikö hänen työparinsa Duurissa voisi ottaa jotain roolia tässä ja vaikka soittaa työtoimintapaikkaan, vaikuttaahan toimeentulon katkaiseminen välittömästi myös hänen toimialansa asioihin, motivaatioon, jatkamiseen ym.
Duurin ja Työhönkuntoutuksen joidenkin työtekijöiden välinen kissanhännänveto ja nokittelu kaatuu muutenkin yhteisen asiakkaan niskaan. Duuri pyrkii nyt vuoden alusta määräämään senkin, milloin asiakas saa pitää lakisääteiset vapaapäivänsä kuntouttavasta työtoiminnasta, ja me puolestamme haluamme noudattaa sitä koko lain voimassaoloajan harjoitettua käytäntöä, että asiakas ja työtoimintapaikka sopivat mielekkään ja kuntoutustavoitetta palvelevan ajankohdan tauolle. Tästä aiheutuu se, että selvityspyyntö lähtee näistä vapaapäivistäkin, jopa niistäkin vapaista, jotka on sovittu ennen uuden, lakiin perustumattoman käytännön läpipuskemisen yrittämistä. Soittaessani Kelan työttömyysajan tukien neuvontanumeroon ilmoittaakseni asiakkaan poissaolon syystä ja muusta asiaanliittyvästä problematiikasta ilman Duuria kävi ilmi, että näin ei voida menetellä, vaan ilmoituksen pitää tulla nimenomaan Duurilta.
Tässä lukuisien vastaavien joukosta poimitussa esimerkkitapauksessa puolestaan pitkään kuntouttavassa työtoiminnassa olleelta erittäin säännölliseltä, tarvittaessa työvalmentajia sijaistaneelta ja työtehtävänsä aina mallikelpoisesti hoitaneelta henkilöltä katkaistiin etuudet yhden sairaspäivän takia, sairaspäivän, jonka hän oli täysin asianmukaisesti ilmoittanut työtoimintapaikkaan. Henkilö lähti juomaan, yli vuoden oma ja ammattihenkilöstön panostus valui harakoille. Tällainen ei motivoi ketään.
Kun työttömien joukon kova ydin ei työllistynyt hyvinäkään aikoina, ei se työllisty nytkään, vaan Duurissa jumittaa tuhansia henkilöitä sijoittumatta mihinkään. Ne muutamat sadat, jotka muodostavat poikkeuksen kiinnittymällä kuntouttavaan työtoimintaan, ovat myös se joukko, joka saa tuta järjestelmän lyhytnäköisyyden (tai oikeastaan sokeuden) ja sen määräämät sanktiot koko niiden voimalla. Ostarilla toimettomina räkiviä nämä huolet eivät kosketa, vaan raha tulee tilille aivan niin kuin ennenkin. Yrittämisestä ja aktiivisuudesta rankaistaan.
Vapaaehtoisuuden lisäksi kaikenlaisen aktivoitumisen tulisi nykyisen käytännön vastaisesti näkyä asianomaisen taloudessa myönteisellä tavalla. Nykyisin on mahdollista maksaa yksityisen tai kunnallisen sektorin työnantajalle jatkuvaa, ei vain määräaikaista palkkatukea, joka kompensoisi vajaakuntoisen työntekijän puutteellista työkykyä. Tätä mahdollisuutta ei ainakaan Helsingissä tietääkseni käytetä.
Minimipalkoista luopuminen ei ehkä olisi mahdotonta, jos se tehtäisiin esimerkiksi siten, että kuntoutustutkimusten ja työkyvyn arviointien jälkeen todettaisiin tietynsuuruinen haitta, ja palkka olisi soviteltavissa tämän mukaan. Tällöinkin olisi useimmissa tapauksissa varmasti valtion ja kunnan vastaantulo tarpeen verotuksen, osatyökyvyttömyyseläkkeen tai muun vastaavan muodossa, mutta muussa tapauksessahan nämä henkilöt olisivat kokonaan elätettävinä, osallistumisen ja osallisuuden ulkopuolella lieveilmiöineen, ja mahdollisesti heidän joutilaat kätensä tekisivät vähemmän rakentavia asioita kuin tässä toisessa tapauksessa.
Niin ikään olisi varmasti mahdollista sellainenkin käytäntö, jossa vaikeassa työmarkkina-asemassa olevat saisivat ansaita jonkin summan omalla työllään niin, ettei se vaikuttaisi ainakaan koko ansaittua summaa vastaavalla määrällä muihin etuuksiin.
Perusajatuksena siis kaikkiaan se, että kun jollakin tavoin kuitenkin on välttämätöntä tehdä tulonsiirtoja verovaroista niille, jotka eivät täytä kaikkia kovenevien työmarkkinoiden vaatimuksia, niin tehtäisiin ne sellaisella tavalla, joka kannustaa aktiivisuuteen, ei toimettomuuteen. Niin kauan kuin asenne on yksioikoinen "auki tai kiinni" -periaate, eli joko elättää itsensä työllään tai on toisten työssäkäyvien elätettävänä, on rationaalisesti toimivan vaikeasti työllistyvän valinta joutilaisuus.
Kuntoutus hissinä ja laskuvarjona
Kuntoutusprosessin ajatellaan usein olevan nousujohteinen suhteessa alkutilanteeseen. Tällöin kuntoutuksen tuloksena on paremmin kyvyin ja valmiuksin varustettu yksilö. Tämä arviointitapa on kuitenkin mielestäni relevantti vain lähtötilanteen ollessa suhteellisen vakiintunut ja pysyvä. Näin voi olla esimerkiksi joidenkin fyysisten ja psyykkisten vajavuuksien kohdalla.
Kuntoutuksen ideaa voidaan kuitenkin tarkastella myös yleisemmin kuin yksinkertaisesta ”takaisin työelämään” –näkökulmasta. Kuntoutus voidaan ajatella pyrkimyksenä kumota sairauden, kyvyttömyyden, osaamattomuuden ja syrjäytymisen vaikutuksia yksilön elämässä. Tavoitteita asetettaessa kannattaa työstää kysymyksiä, lakkaako kuntoutus olemasta kuntoutusta, tai ainakin kannattavaa kuntoutusta, jos kuntoutujan tila koheneekin vain hieman? Entä jos alaspäin vievä syrjäytymisen kierre vain pysähtyy – tai vauhti vain hieman hidastuu?
Mielestäni keskeinen kuntoutuksen kriteeri voisi olla se, että yksilön elämänhallintaan ja toimintakykyyn kielteisesti vaikuttavien elementtien merkitystä pyritään vähentämään, ovatpa nämä sitten tiedollisia, taidollisia, fyysisiä, psyykkisiä tai sosiaalisia vajavuuksia. Jos kuntoutuksen tarpeen aiheuttaa etenevä sairaus tai prosessi, riittää mielestäni epäsuotuisan kehityksen pysäyttäminen tai hidastaminen täyttämään kuntoutuksen tunnusmerkit; yksilön kokonaistilanne on kuntoutuksen avulla parempi kuin ilman kuntoutusta.
Jos sana ”yksilö” korvataan sanoilla ”Suomi-niminen kansallisvaltio”, ja kuntoutuksen asemasta puhutaan Muutos 2011:n ajamasta järkevämmästä politiikasta, aletaan taas olemaan asian ytimessä. Suomea on jo sattunut, ja sille on käymässä vielä huonommin, ellei sitä uhkaavaa etenevää prosessia, hallitsematonta maahanmuuttoa kaikkine lieveilmiöineen saada pysäytettyä. Vaikka 2011 vaaleissa ei saataisikaan veret seisauttavaa äänivyöryä, olen kuitenkin iloinen voidessani uskoa, että olen tehnyt ainakin oman osani tässäkin kuntoutusprosessissa.
Syrjäytymisen ja moniongelmaisuuden voidaan epäilemättä katsoa kuuluvan jälkimmäiseen luokkaan. Yhden ongelma-alueen aiheuttamat toimintavajeet heijastuvat yhä uusille elämän alueille, elinpiiri supistuu, ongelmat kasautuvat ja yksilö syrjäytyy yhä enemmän. Syrjäytymisprosessia ehkäisevät toimenpiteet, yhtenä näistä vajaakuntoisen sijoittaminen työtoimintaan tai suojatyöhön riippumatta siitä, työllistyykö asianomainen myöhemmin avoimille työmarkkinoille, on siis syrjäytymisvaarassa olevien yksilöiden kuntoutusta.
Työn mielekkyys ja palkka
Toimeentulon kokeminen itseansaituksi on tärkeää lähes jokaiselle, ainakin kapitalismin hengen ja protestanttisen työn etiikan muovaamissa teollistuneissa länsimaissa eläville. Korostetusti tämä tulee esiin itsetunnon ongelmista kärsivien päihde- ja moniongelmaisten henkilöiden keskuudessa.
1991 ohjaamaani suojatyöryhmään tuli hiukan yli 20-vuotias nuori mies. Koulut olivat jääneet kesken, työhistoriaa ei ollut, kymmenkunta vuotta kestänyt erilaisten päihteiden käyttö oli rajua ja asuinpaikkana oli huone Linnankadun asuntolassa kahden muun miehen kanssa jaettuna. Nuori mies, kutsuttakoon häntä tässä yhteydessä vaikkapa Peraksi, aloitteli kompastellen työuraansa muuttomiehenä. kahdenkeskisissä keskusteluissa Pera kertoi majoituksensa aiheuttamista hankaluuksista. Erityisesti nousi esiin toisen, vanhemman asuinkumppanin jatkuva nälviminen ja kahden nuoremman nimitteleminen sosiaalipummeiksi. Itse tämä vanhempi mies oli eläkkeellä, ja koki oman toimeentulonsa kunniallisesti ansaituksi.
Yhdeksänkymmentäluvun asuntolat, Linnankatu, Pursimiehenkatu eli Nubis, Keijon maja, Sahaajankatu puhumattakaan Kyläsaaren surffipuolesta olivat jotakin ihan muuta kuin tämän päivän vastaanottokodit; ei liehunut monessa huoneessa silloin edes apean näköisiä verhoja. Ne olivat kuitenkin paikkoja, joihin suomalaissyntyinen, työikäinen ”joutoväki” majoitettiin silloin, kun elämä oli päässyt kriisiytymään. Samoihin aikoihin aloitettiin työmarkkinoiden vaatimuksiin vastaamattoman joukon laajamittaisempi maahantuonti muiden maiden kriisialueilta, mutta tämän väestönosan tarpeisiin onkin kyllä sitten löytynyt kiitettävästi varoja.
Peran, kuten muidenkin samoista lähtökohdista aloittaneiden työssäkäynti oli ryyppy- ja pilleriputkien katkomaa. Peran kaverin saama suurehko perintö sai työasiat taas kerran unohtumaan, ja meno oli rajua. Sosiaalipummin leima ja muut vanhat kaunat olivat sitten karvastelleet nuoren miehen mielessä niin kovin, että hän viinan ja pillerien purkaman kaunan ja vihan vallassa kuristi ansaittua eläkettään nauttineen kämppäkaverinsa. Apua hakemaan lähtenyt huoneen kolmas asukas koki saman kohtalon, mitä Pera vilpittömästi katui viedessäni hänelle tupakkaa Pasilan poliisitalolle, missä hän oli pidätettynä ennen vankilaan siirtoa.
Työn sisällön tulisi olla sellaista, että tekijä voi mieltää sen hyödylliseksi. Monilla suojatyön tarpeessa olevilla on jo takanaan pitkä kokemus sosiaalihuollon eri järjestelmien objektina olemisesta. Varsinkin sellaiset henkilöt, joilla on takanaan työhistoriaa, voivat kokea vähäsisältöiset ja haasteita tarjoamattomat työtehtävät sosiaalisena kontrollina. Ikänsä maansiirtokoneita kuljettanut Reiska perusteli joskus haluttomuuttaan turhaksi kokemiaan työtehtäviä kohtaan tokaisemalla: ”Siitähän meille maksetaan, ettei me olla Hakaniemen torilla”! (Helsingissä sijaitseva tori, jonka laitamilla ryyppyporukat kuluttavat aikaa).
Miten työ kiittää tekijäänsä?
Yksilön kokemuksen kannalta on merkittävää, mieltääkö hän itsensä työyhteisönsä täysivaltaiseksi, ehkä arvostetuksikin jäseneksi, vai poikkeaako hän muista työsuhteensa perustan tai kykyjensä puolesta. Vakituinen työpaikka luo turvallisuutta ja toisenlaisen motivaation kuin tehtävä, jonka tietää pian loppuvan. Myöskään itsetunnon rakentumiselle tärkeitä onnistumisen kokemuksia ei itsestäänselvästi tuoteta sillä, että vajaakuntoinen henkilö siirretään tai sijoitetaan avoimille työmarkkinoille. Tärkeää on nimenomaan se, miten hän kokee täyttävänsä uudessa työyhteisössä olevan paikkansa. On vaikeaa määritellä yleispätevästi, onko kehitysvammaisten työkeskuksen luotetuin työntekijä onnellisempi supermarketin varastoapulaisena vai entisessä tehtävässään työkeskuksessa.
Yleisen oikeudenmukaisuuden lisäksi tätäkin näkökulmaa kannattaisi pitää esillä kun mietitään ”positiivisen syrjinnän” ja erilaisten kiintiöiden kaltaisia poppakonsteja lääkkeiksi yhtään mihinkään.
Avoimet työmarkkinat pyrkivät taloudelliseen tuottavuuteen ja kannattavuuteen. Siksi ne rekrytoivat parasta saatavilla olevaa työvoimaa halvimpaan mahdolliseen hintaan. Hyödytöntä tai tuotannolle haitallista työvoimaa ne eivät ota lainkaan. Kuntoutumisen tärkeimpiä lähtökohtia on oma motivaatio, jonka yksi edellytys taas on haastava ja mielekäs tehtäväkenttä. Kun työvoimahallinto työllistää henkilön työmarkkinatukien avulla, ei kuntoutuksen ja motivaation kannalta edullinen sijoittaminen useinkaan tule kysymykseen. Pätevin valitaan, ja hän tekee huonolla motivaatiolla omille edellytyksilleen vaatimatonta työtä.
Sosiaalihuollon työtoiminnassa ja suojatyössä tuottavuuden ei ainakaan pitäisi olla keskeisellä sijalla, muutoin kuin välillisesti, palvellessaan kuntoutustavoitetta. Tehtävään tai työryhmään voidaan ottaa ehkä hyvinkin vajavainen työntekijä, jolle tehtävä tuntuu haasteelliselta.
Vaikea rajanveto
Vajaakuntoisten työllistämistilanne on edelläkäsitellyn aineiston valossa melko jäsentymätön. Samantyyppisistä ongelmista kärsivien ihmisten samankaltaisiin tarpeisiin vastataan päällekkäisillä järjestelmillä, ja vastuuta ongelmakansalaisten tilanteen hoitamisesta pallotellaan viranomaistaholta toiselle. Vajaakuntoinen henkilö ei ole helposti miellettävissä ainakaan taloudellisessa mielessä resurssiksi tai voimavaraksi. Liiketaloudellisin periaattein toimivat organisaatiot haluavat siirtää ongelman sosiaali- ja terveydenhuollon sektorille, jonka pitäisi joko hoitaa omansa tai tuottaa kelvollista työvoimatavaraa saamistaan raaka-aineista.
Viimeksi kirjoitin kaupungin sekavasta ja päällekkäisestä työllisyysasioiden hoidosta 23.9.2009: "Välityömarkkinat sopisivat erinomaisesti toisaalta ylläpitävänä toimintana ja toisaalta työuralla eteenpäin ohjaavana toimintana Työhönkuntoutuksen palveluihin. Ylläpitävää kuntouttavaa työtoimintaa ei tähän mennessä ole ollut, vaikka sille on ehdottomasti tarvetta. Sen sijaan koulutukseen tai avoimille työmarkkinoille soveltumaton henkilö on heitetty kylmästi järjestelmästä ulos. Välityömarkkinat pitäisivät sisällään siis kaiken työtoiminnan, suojatyön, työkyvyn arvioinnin, erilaiset valmennukset ja tietysti tuetut työsuhteiset ratkaisut kuten palkkatukityön. Eli kuntoutuksellisuus olisi edelleen kaiken toiminnan tavoite ja työnteko olisi toiminta-alusta. Kaupungilla eli sosiaalivirastolla tulisi olla välityömarkkinat-toimintayksikkö (tai -osasto), johon kaikki yksiköt Duurista lähtien ja tietysti työllistämisasiat Henkilöstökeskuksestakin tulisi kuulua".
"Nyt kun kuntouttavan työtoimintalain muutos tuo ehdottomasti ja lopullisesti vastuun näistä asioista sosiaalivirastolle, on aika laittaa hynttyyt yhteen ja lopettaa tuo iänaikuinen piirileikki tai kuurupiilo toisen syyyllistämisineen ja ottaa pallo haltuun".
Nyt kun kuntouttava työtoimintalaki velvoittaa työttömän osallistumaan kuntouttavaan työtoimintaan ja kunnan sitä järjestämään, on pallopeli työvoimahallinnon, Kelan ja kaupungin erilaisten työllistämisasioista vastaavien instanssien välillä jäähtymisen sijasta käynyt entistäkin kiihkeämmäksi, kun kokonaisuutta ei johda kukaan tai mikään.
Johtopäätökset
Vajaakuntoisten kuntoutuksessa työn ja sen ohella annettavien muiden kuntoutuspalveluiden keinoin voidaan nähdä kehittämistarvetta kahdella rintamalla. Taloudellisen sekä hallinnollisen ja kehittämisvastuun jakaminen mielekkäällä ja tarkoituksenmukaisella tavalla valtion, kuntien, eläkelaitosten ja yksityisten yritysten kesken on oma suuri kysymyksensä, ja vajaakuntoisten työllistämisen ja muun kuntoutuksen sisällöt, muodot, työtavat ja -kohteet ovat omansa.
Nyt, kun kahdeksan toimintavuoden jälkeen Koti- ja laitospalvelut on kasvanut määrällisesti toiseksi suurimmaksi Työhönkuntoutuksen yhdeksästä alayksiköstä, yhteistyökumppanit Terveyskeskuksessa toivovat jatkuvasti toiminnan laajentamista, tekevät toimintaamme kehuvia raportteja ja ehdottavat meille perustellusti kaupunginjohtajan "Vuoden saavutus" -palkintoa, toiminnastamme kerrotaan mediassa ja siitä halutaan kuulla muiden kaupunkien vastaavan alan toimijoiden parissa, työhyvinvointikyselyt antavat toimistomme parhaita tuloksia niin palkatun henkilökunnan kuin asiakastyöntekijöidenkin parissa, Kotihoidon vanhusasiakkaat ja heidän omaisensa kiittävät, laajentamismahdollisuudet ovat lähes rajattomat ja jokainen uusi asiakaspaikka säästää kaupungille selviä euroja yksistään Kelalle suoritettavien sakkomaksujen muodossa, ja lyhyeksikin ajaksi avoimeksi tuleville työpaikoillemme hakee kokenutta ja pätevää väkeä kaupungin muista työllistämisasioita hoitavista yksiköistä enkä minäkään ole vielä saanut kenkää, niin näyttää ilmeiseltä että kuntoutuksen sisältöjä, muotoja, työtapoja ja -kohteita on jo onnistuttu melko hyvin löytämään. Hallintopuoli on sitten oma tragikoominen lukunsa.
Nykyisin vajaakuntoisten työllistäminen kuuluu hallinnollisesti työministeriölle ja suojatyö sosiaali- ja terveysministeriölle. Koska kohderyhmänä ovat pääosin samankaltaisissa tilanteissa olevat henkilöt, voisi tilanteen nähdä ongelmallisena ja tarkempia rajauksia vaativana tyyliin "me hoidamme tämän ja te taas tuon". Nykyinen tilanne voidaan kuitenkin nähdä myös mahdollisuutena ja vahvuutena, jos yhteiseksi tavoitteeksi asetetaan kuntoutussuunnitelmaan perustuva asiakkaan kuntoutusprosessi ja eri hallintokuntien ja sektoreiden rajoja ylittävä yhteistyö.
Eri hallintokuntien ja sektoreiden rajat ylittävä yhteistyö on toteutunut operatiivisen toiminnan tasolla loistavasti esimerkiksi sosiaaliviraston Työhönkuntoutuksen ja terveyskeskuksen Kotihoidon välillä. Sen sijaan yhteistyö jopa sosiaaliviraston työllisyysasioista vastaavien organisaatioiden välillä takkuaa ankarasti pienimmissäkin asioissa heti kun mennään strategisen johtamisen, tai ylipäätään johtamisen alueille. Työvoiman palvelukeskus Duuri haluaisi ja yrittää olla se organisaatio, joka "omistaa asiakasprosessin" ja vastaa asiakkaan kuntoutussuunnitelmasta. Kun omatkaan asiat eivät pysy järjestyksessä, pienintäkään halua rakentavaan vuorovaikutukseen muiden kentän toimijoiden kanssa ole, ja yritykset rakentaa jotain kariutuvat kerta toisensa jälkeen lyhytjänteiseen ja tempoilevaan suunnitteluun ja toimintaan, huonoon henkilöstöjohtamiseen oman väen kesken ja yksioikoiseen sanelupolitiikkaan suhteessa toivottuihin yhteistyökumppaneihin, on Helsingin kaupungin työllisyysasioiden hoito huonommissa kantimissa Duurin jälkeisenä aikana kuin ennen Duuria.
Tahdon ja määräyksen kaupungin työllisyysasioiden keskitetyn hoidon järjestämiseen pitää tulla riittävän korkealta taholta, ja perustettavaan elimeen tulee valita käytännössä järki-ihmisiksi osoittautuneita toimijoita kaikista nykyisistä näiden asioiden kanssa työskentelevistä organisaatioista. Näitäkin ihmisiä on.
Sitä päivää odotellessa, kahden viikon päästä on taas liksa...
Hyvä kirjoitus ja kaiken tässäolevan allekirjoitan yli neljä vuotta nähneenä, Duuri on syvältä. Kuka mistäkin kiksejä saa, joillakin duurilaisilla se on kuntoutettavien kyykyttäminen ja yhteistyöhaluttomuus meidän työnjohdollisten työvalmentajien kanssa, hyvänä esimerkkinä Marja Liedes-Kauppila.
VastaaPoista